Marja-Leena Paanasen muistelmia on julkaistu aiemmin Lukijoilta osastolla RS paperilehdessä. Marja-Leena Paananen asuu Kramforsissa ja toimii Kramforsin suomiseuran puheenjohtajana. Hän on syntyisin Kinnulasta. Muistelmissaan hän kuvaa millaista oli lapsuus pika-asutustilalla Kinnulassa 50- ja 60-luvuilla ja kertoo millaista oli suomalainen metsurielämä Ruotsissa 60-luvun lopussa ja 70-luvulla. Lue lisää Marja-Leenasta...

1.

Lapsuusmuistoja Kinnulasta

Matti Tiaisen sotamuisto. KUVAT: MARJA-LEENA PAANASEN ALBUMI

Minun isäni pienviljelijä Matti Tiainen antoi elämästään Suomen valtiolle viisi vuotta "siellä jossakin." Kinnulan miehet lähtivät sotaan lokakuussa 1939. Miehet lähtivät talvisotaan puutteellisesti varaustettuina. Isäni kertoi että, valtiolta oli saatu vain jonkinlainen ase, vyö ja karvalakki. Isäni sai sotatarvikkeita jaettaessa viimeisen mustan karvalakin. Sotaan ei uskottu vaikka Kinnulan miehet oli kuljetettu Kuhmoon.

2.

Pika-asutustilalla

Vuonna 1955 aloitti Suomen valtio jakamaan Kinnulassa niin kutsuttuja pika-asutustiloja sotaveteraaneille ja heidän perheilleen. Isäni Matti Tiainen sai noin 105 hehtaarin maa-alan metsineen Matkusjoelta Kinnulan ja Perhon väliseltä alueelta. Paikka oli Jumalan hylkäämä seutu. Ei tietä, eikä valmiiksi kaivettuja ojia. Isäni ryhtyi seitsemän muun sotaveteraanin tavoin rakentamaan taloa ja nevettaa keskelle korpea.
Hänellä ei ollut minkäänlaisia maataloudessa tarvittavia koneita. Ei hevosta eikä lehmää. Ei edes lapiota eikä rautakankia, eikä tietenkään mitään muitakaan rakennustarvikkeita. Lapio ja rautakanki lainattiin mummoltani Miina Tiaiselta.
Isäni otti minut joka aamu sodasta tuomansa ruostuneen polkupyörän rissaan ja sitten sitä lähdettiin polkemaan kohti Matkusjokea. Polkupyörä piti jättää isolle Kuukkaselle, koska maantie loppui siihen. Kävelimme pitkin soita ja kankaita loput viisi kilometriä Nurkkakankaaseen, joka oli tilan virallinen nimi. Minä olin tuolloin 7-vuoden ikäinen.
Meillä oli eväänä pala paljasta ruisleipää ja pullo vettä. Autoin isääni kaivamaan ojia, raivasimme peltoa noin seitsemän hehtaaria. Minun tehtäväni oli irroittaa juurikoita ojista ja kasata ne ojan penkalle. Se oli rankkaa työtä pikkutytölle. Minulla ei ollut kenkiä, vaan kahlasin ojan mudassa polviin saakka mekon helmat kuraisena. Autoin isääni myös talon rakennuksessa. Maalasin ikkunan pieliä ja laitoin tapetteja seinille. Joskus tuli itku, kun oli niin nälkä ja väsytti. Hoputin isääni lähtemään pois työmaaltamme ennen aikojaan. Isä ei suuttunut koskaan, eikä kohottanut ääntänsä kun hänen pikku tyttärensä itki väsymyksestä.
Saimme talon valmiiksi kesällä 1957. Samoihin aikoihin Kinnulan kunta teki maantien Matkusjoen halki Perhoon asti. Tien saaminen helpotti kyläläisten elämää huomattavasti.
Postiautokin rupesi kulkemaan kahdesti päivässä. Postiauton kulkeminen piristi meitä kyläläisiä suuresti. Me lapset juoksimme maantielle kun kuulimme postiauton tulevan ja huiskuttelimme kuskille ojan penkalta.
Eräs vanha pappa oli niin kiinnostunut näkemään postiauton että hän laittautui joka aamu tienvarteen että näkisi postiauton. Talon väki hoputti pappaa että, nyt lähdetään heinäpellolle, mutta pappa vastasi tähän tuuhean partansa takaa että "ei mihkään ennenkuin postiauto on mennyt." Rakennustyöt jatkuivat navetanteon merkeissä. Navettaan hankittiin yksi ikäloppu, kiltti lehmä, Kaunikki nimeltään. Ajan myötä Kaunikille kasvoi pitkät kynnet, niitä kutsuttiin "kusiluistimiksi."
Kaunikki antoi maitoa pari ämpäriä päivässä, mutta siihen romahtivatkin sitten meidän haaveemme rikkaammasta tulevaisuudesta. Molemmat vanhempani sairastuivat yhtäaikaa. Isäni keuhkotautiin ja äitini vatsatulehdukseen, synnytettyään yksitoista lasta. Että semmosta... jatkoa seuraa.

Marja-Leena Paananen

3.

Elämää Kinnulassa ja pika-asutustilalla

Ennen muuttoamme Matkusjoelle 1957 asuimme Kinnulan kirkonkylässä n. 20 neliön kokoisessa harmaassa mökissä. Perheeseemme kuului tuolloin viisi henkeä. Äiti Rauha, isä Matti ja me Matin kolme lasta minä Marja-Leena, Pentti ja Ville. Äitini ja Valdemar Sääksjärven kahdeksan lasta oli sijoitettu eri perheisiin Kinnulassa. Kylmyys, nälkä, alkoholi, luteet, torakat ja päätäit kuuluivat olennaisina osina perheyhteisöömme.

Äiti Rauha Tiainen, Marja-Leena, 4 v. ja Pentti-veli, 3 v. Kinnulan mökillä. Ville-veli on äidin vatsassa.

säni halusi unohtaa sodan hirvittävät kokemukset alkoholilla. Se ei meitä lapsia häirinnyt millään lailla, koska isämme oli erittäin hyväntuulinen juovuspäissään. Lauleli juovuksissaan meille lapsille sota-ajan lauluja kuten Eldanka järvenjää, Elämää juoksuhaudoissa jne. Minäkin opin kaikki tuonaikaiset sota-laulut ulkoa ja laulelin niitä sitten lestadiolais-mummolleni, joka ei tykännyt yhtään niistä lauluista. Miina mummoni raahasi minua kirkollisiin tilaisuuksiin keskiviikkoisin ja sunnuntaisin ja vielä muina arki-iltoina lestadiolaisten kotiseuroihin. Sillä tavalla opin laulamaan virsikirjan kannesta kanteen, lukemaan Katekismuksen ja Raamatun moneen kertaan. Viisi vuotiaana lauloin usein Kinnulan kirkossa alttarin edessä virsiä ja seurakunta oli mielissään. Minulla oli risaiset mummon harmaasta villalangasta kutomat villasukat ja kumikengät jalassa ja Urbaanin Iitan ompelema retonkimekko ja röyhelö-esiliina päälläni. Voi lapsiressukkaa. Mutta lestadiolaisseuroissa oli mukava käydä koska siellä sai syödä nälkäiseen vatsaansa nisua ja joskus vielä kakkuja ja pikkuleipiäkin. Kolusimme Kinnulassa Pentti-veljeni kanssa kaikki mahdolliset tiedossamme olevat hää- ja hautajaistilaisuudet siinä toivossa, että saimme syödä nisua ja kakkuja. Eikä talonväet ajaneet meitä koskaan ulos. Vielä yksi muistikuva Kinnulan mökistä. Eräs joulu patistin äitiäni ostamaan minulle joululahjaksi Eeva-nuken Kinnulan Osuuskaupasta. Äitini kielsi jyrkin sanoin, että nukkea ei sitten tule. Meillä ei ollut varaa ostaa sitä. Sitten tuli jouluaatto. Isä oli jo "pienissä sievissä" naukkailtuaan vaarinkaljaa. Sitten kuului jumalaton jytinä mökin pihalta. Me lapset menimme äidin selän taakse piiloon kun pelkäsimme hirveää kolinaa joka kuului rappusilta. Äiti lohdutteli meitä lapsia, että se taitaa olla joulupukki joka tulee meille ja että ei pukkia tarvitse pelätä. Pukki avasi mökin oven, hänkin oli pikku hiprakassa, kompastui korkeaan kynnykseen ja lensi pitkin pituuttaan mökin lattialle ja manasi että voi perkele. Sitten pukki kysyi, että onkos täällä kilttejä lapsia? Me lapset vastasimme kuorossa, että on niitä kilttejä lapsia tässäkin mökissä. Minä sain pukilta sen toivomani Eeva-nuken, veljeni saivat kumpikin mummoni tekemät sukat. Ja sitten pukki naukkasi muutaman lasillisen vaarinkaljaa ja lähti seuraavaan taloon kuten hän ilmoitti. Minun Eeva-nukkeni menetti hiuksensa jo jouluaamuna kun leikkasin sen kauniin mustat hiukset kerihtimillä, koska minusta piti tulla isona parturi. Kuten jo kerroin viimekertaisessa astikkelissa muutimme leveämmän leivän toivossa Matkusjoen pika-asutustilalle v. 1957. Parin asumisvuoden jälkeen sairastuivat molemmat vanhempani vakavasti. Isäni alkoi yskimään yötä ja päivää. Hän laihtui luurangaksi ja makasi tuvan lattialla hiestä märkänä kuumehoureessa useita viikkoja. Minäkin tyhjensin isän ysköspottaa. Ihan oksennus tuli kun kaadoin navetan taakse ruskeanpunaista ysköstä. Sitten eräänä päivänä tuli Kinnulasta sairaanhoitaja meille ja ilmoitti meille, että Matti viedään huomenna Kinkomaalle: Äitini rupesi itkemään ja vaikeroi että mihin nämä lapset pannaan kun hänellä on vatsakalvonleikkaus edessä Jyväskylän keskussairaalassa. Minä olin tuolloin noin 10-vuoden ikäinen veljeni 9 ja 6-vuotiaat. Niin sitten koitti sekin päivä kun äitikin lähti sairaalaan. Meidät lapset jätettiin yksin taloa asumaan. Äitimme ilmoitt,i että eräs naapurinrouva on luvannut tulla lypsämään Kaunikin aamuin ja illoin. Mutta naapurinrouvaa ei vain kuulunut. Menin veljieni kanssa navettaan joka aamu ennen kouluun menoa ja lypsin Kaunikin ilman utareittenpesua suoraan kahvikuppeihin. Sanoin veljilleni että nyt juodaan maitoa niin paljon kuin napa kestää. Sama tilanne iltalypsyn aikaan. Muuta ruokaa meillä ei ollut kuin maito ja survotut puolukat eteisen nurkassa olevassa puusaavissa. En muista tarkaan kuinka monta viikkoa me lapset olimme talossa yksin. Sitten eräänä päivänä ajoi nuori nainen talomme pihaan polkupyörällä ja hän ilmoitti että Kinnulan kunta on lähettänyt hänet asumaan meille siksi aikaa kunnes äiti tai isä tulee kotiin sairaalasta. Naisella oli mukanaan jauhoja ja ryynejä, joista hän keitti meille puuroa ja velliä sekä leipoi meille ruisleipää ja kerran hän leipoi meille myös nisua. Ne viikot olivat elämäni parasta aikaa. Ei tarvinnut lypsää ei pelätä öisin eikä lämmittää saunaa, karjakeittiötä ja keskuslämpöuunia. Elimme veljieni kanssa kuin taivaassa. Että tämmöistä tällä kertaa... Marja-Leena Paananen

4.

Veikko Vennamon vierailu pika-asutustilalla

Viisikymmentäluvun loppupuolella ryhtyivät kaikki Matkusjoen pika-asutustilojen asukkaat valmistelemaan "kuningas" Veikko Vennamon tulossa olevaan kokousta Matkusjoella. Me lapset juoksimme ja pyöräilimme useiden viikkojen ajan kiinnittämään kokouskutsuja maitolaitureihin ja sähköpylväisiin. Kokous pidettiin Toivo Purasen talossa. Tupa täyttyi ääriään myöten kiinnostuneista kuulijoista.
Veikko Vennamo puhui tuvan pöydän takana niska ja otsa märkinä ja posket punoittaen siitä miten ihanaan "paratiisiin" me nyt olimme päässeet. Jotkut yskivät protestoivasti, vatsat nälkää kuristen. Monikaan ei uskaltanut protestoida Veikolle.
Mutta minä pikkutyttönen pyysin puheenvuoron ja sanoin Veikolle että "minä en usko sinun puheisiisi!" Jatkoin kertomista siitä miten minä isäni kanssa kaivoimme ojia lapiolla ja rautakangilla ja että se työ oli aivan liian rankkaa sairaalle isälleni. Veikko kehoitti meitä hankkimaan traktorin ja hevosen. Isäkin sai nyt äänensä auki ja melkein karjaisi Veikolle, että "millä rahalle niitä traktoreita ja hevosia ostetaan?" Tupaan tuli kuoleman hiljaisuus. Talon emäntä Hellin Puranen katkaisi piinallisen hiljaisuuden ilmoittaen että nyt on vuorossa kahvitauko. Kahvitauon jälkeen alkoivat myös muut kyläläiset pommittaman kysymyksiään Veikolle.
Muistan että Vennamon Veikko poistui tilaisuudesta kuin hänta koipien välissä. Eikä häntä enää sen koomin kuulunut Matkusjoelle. Olen lukenut jostakin että Vennamo perusti nämä pika-asutustilat sen vuoksi, että pelastaisi Suomen sisällissodalta, kun yli neljäsataatuhatta karjalaista pakolaista muutti leivän perässä Suomeen sodan jälkeen. Kai asiassa on jonkin verran totuuttakin. Mutta yksi asia on totisinta totta, elämä pika-asutustilalla oli aivan liian rankkaa.
Kuten jo kerroin viimekertaisessa artikkelissa oli meillä aluksi vain yksi lehmä. Kunnollista karjakeittiötä ei ollut. Oli vain jonkinlainen lautahökkeli navetan kupeessa. Pyykki- ja ruokavesi piti hakea talvella kelkalla tai suksien päällä Matkusjoesta. Lehmän vesi sulatettiin talvella lumesta. Minä ja Pentti-veljeni lapioitiin musta ja nokinen rautapata lunta täyteen, sitten valkea padan alle ja me lapset lapioimaan lisää lunta kun entinen lumi suli vedeksi.
Meillä ei ollut koskaan talon ovet lukossa. Tämä tieto kulkeutui monen romaaniporukan tietoon ja niinpä usein aamulla kun heräsimme oli tuvan lattia täynnä romaaniperheitä. He olivat tulleet taloomme yön pimeydessä ja sitoneet hevosensa talon edustalla oleviin puihin. Sitten aamulla kun kaikki olivat hereillä sanoivat romaaninaiset äidilleni että "hai hyvä emäntä, antakaa lapsille leipää ja vettä." Mutta mistäs sitä leipää annettiin kun sitä ei ollut antaa edes omalle perheelle.
Niin kutsutuja tinureita ja Helppo-Heikkejä kulki meilla myös ahkeraan. He saattoivat asua meillä useita vuorokausia. Isäni oli erittäin kiltti ja avokätinen ihminen ja hän ilmoitti äidille ja meille lapsille että talon ovia ei saa lukita, koska aina on mahdollista että joku kulkija tarvitsee yösijan. Äiti ei pitänyt tästä isän piirteestä yhtään. Hän
lmoitti meille että kuka noihin kulkureihin voi luottaa, tiedä vaikka olisivat noitia. Kun kulkurit lähtivät talosta niin äiti heitteli heidän jälkeensä tuhkia ja luki noitamaisia loitsuja heidän peräänsä ulko-rappusilta.

Kinnulan mestaruuskisa 14.4.1963. Marja-Leena Paananen (kirjoittaja) voitti pituushypyn tuloksella 449 cm - ilman kenkiä!

Kinnulassa oli 50-60-luvuilla erittäin vilkas urheilutoiminta. Kinnulan Kimmot nimeltään. Me Matkusjokelaiset lapset ja nuoret juoksimme tai pyöräilimme kymmenen kilometrin matkan Kinnulaan urheilukisoihin. Meitä Matkusjoen tyttöjä oli kolme kappaletta. Hellmannin Maire, Purasen Helena ja minä. Osallistuimme kaikkiin kenttälajeihin, kuten juoksut, kuulantyöntö, korkeushyppy ja pituushyppykilpailut. Hellmannin Maire voitti aina kaikki juoksulajit. Mutta minä voitin aina kaikki korkeus- ja pituushyppykilpailut. Muistan että minua vaivasi useimmiten rimakauhu. En tiedä mistä sekin tuli. Sitten vuonna 1964 voitin Kinnulan urheilukentällä kaikkien aikojen pisimmällä pituushypyllä
piirikunnalliset pituushyppykilpailut. Hyppyni kantoi 449 senttimetriä ja se oli hypätty ilman kenkiä! Lauri Benjamin Kinnunen ilmoitti kovaääniseen että kyllä tuosta Tiaisen Marja-Leenasta pitäisi tehdä kunnon urheilija, koska hän hyppää ilman kenkiä tuollaisia hyppyjä.
Haave ammattiurheilijan urasta kaaatui siihen kun sairastuin pahanlaatuisen riisitautiin. Äitini on kertonut että en päässyt kävelmään useaan kuukauteen kun jalkani olivat niin heikot ja lengolla...mutta siitä lisää seuraavalla kerralla.

Marja-Leena Paananen

5.

Kuolema kolkutti pika-asutustilan ovelle

Lapsuusaikani koulussa Matkusjoella oli muutamia riisitautisia lapsia. Muistan erään Lillkvistin Elman joka pyörtyi usein uskontotunnilla. Opettaja nosti Elman ylös ja virkkoi kovalla äänellä että "sano vanhemmillesi että vievät sinut sairaalaan." Sen jälkeen Elman isä, Sulo Lillkvist nouti tyttönsä koulusta kotiin mopedilla. Pian tämän tapauksen jälkeen ei Elmaa kuulunut kouluun moneen viikkoon. Muutaman viikon kuluttua saimme kuulla suruviestin että Elma oli kuollut anemiaan. Sen jälkeen tuli meillekin sairaanhoitaja Kinnulasta ja ilmoitti että, nyt on vanhempieni tehtävä jotakin etteivät meidänkin lapset kuolisi riisitautiin. Minut vietiin hoitoon Miina-mummon luokse. Mummoni kirjoitti kirjeen tyttärelleen Martalle amerikkaan, jossa hän ilmoitti että Matin lapset ovat kuoleman kielissä. Martta-täti lähetteli meille Amerikasta ruoka- ja vaatepaketteja. Paketit oli Martta käärinyt valkoiseen kankaaseen ja ommellut käsin saumat kiinni. Mummo keitti pakettikankaat lipeävedessä ja ompeli kankaista tyynynpäällisiä. Mustekynällä kirjoitettu nimi ja osoite ei lähtenyt kokonaan pois kankaista mutta mummo sanoi, että se ei haittaa yöunia.
Makasin mummon mökissä useita viikkoja ja sairaanhoitaja kävi joka päivä antamassa minulle kalanmaksaöljyä. En päässyt kunnolla kävelemään kun olin niin heikossa kunnossa. Kun Amerikan paketit tulivat perille niin siinäpä alkoikin Pekka-enollemme jatkuva juokseminen kunnantalolla. Emme ymmärtäneet englannin kielistä tekstiä joka oli ruokapurkkien kyljessä. Kunnantalolla oli joku henkilö joka osasi selittää Pekalle sen mitä purkeissa oli. Sitten vain purkit auki puukon kärjellä ja syömään herkkuja purkeista. Amerikan kahvi oli erittäin väkevää. Mutta kylläpä ne aikuiset vain joivat pois nekin kahvit vaikka irvistelivät suitaan kun kahvi oli niin väkevää.
Kun isä pääsi pois keuhkotautiparantolasta hän lähti savottatöihin Koirasalmen kämpälle. Minäkin sain lähteä isän mukaan savottakämpälle kesäisin istuttamaan männyntaimia. Nukuin kämpällä isän selän takana kapeassa sängyssä jossa oli jouhipatja. Kämpässä haisi lika ja hiki.
Kämppäemäntä lämmitti saunan joka keskiviikkoilta. Minä sain saunoa emännän kanssa kahdestaan. Emäntä keitti keittoa isolla kattilalla kerran päivässä. Isällä ja minulla oli eväänä työmaalla pala leipää ja lähdevettä. Isä asui metsäkämpällä viikot ja tuli kotiin aina lauantai-iltapäivisin.
Muistan erään dramaattisen isän kotiintulon. Minulla oli tapana lämmittää sauna valmiiksi, jotta isä voisi pestä itsensä viikon liasta. Alkoi jo hämärtämään kun kuulin että erään isän hakkuukaverin hevonen oli tullut tien varteen. Juoksimme katsomaan ikkunasta että milloin isä kävelee polkua myöten talolle. Mutta tiellä oli kuoleman hiljaista, eikä isää näkynyt missään. Juoksimme tielle ja näimme että isä makasi lumihangessa, tukkihumalassa ojan pohjalla. Komensin veljiäni hakemaan pihasta maitokärryt, joihin vedimme humalaisen isämme. Veimme isän lämpimään saunaan jossa riisuin isän alasti ja pesimme isän veljieni kanssa. Isä rupesi itkemään, itku tarttui meihin lapsiinkin. Kysyin isältä että "miksi sinä itket isä?" Isä sanoi että kun on niin ikävä äitiä. Siellä saunassa me kaikki neljä sitten itkimme ikävästä, koska äiti ei ollut kotona.
Seuraavana aamuna ja iltana isä meni navettaan ja lypsi Kaunikin. Minä sain vapaapäivän lypsämisestä. Sunnuntai-iltana tuli sama hevosmies ja nouti isän hakkuulle. Niin kuluivat viikot meidän talossa. Talon lämmitystä ja lehmän lypsyä aamuin ja illoin.
Meiltä oli matkaa koululle hieman yli toista kilometriä. Muistan kun yläluokan opettaja Henrik Tikkanen kysyi minulta, että voisinko jäädä koululle siivoamaan luokkahuoneet ja keittiön kun muut lapset olivat lähteneet kotiin. Palkkioksi siivoustyöstä saisin ottaa kotiin ylimääräisen ruuan koulun keittolasta. Niin sitten aloitin siivoustyön. Minulla oli joka aamu mukanani kolmen litran maitohinkki, jossa toin kotiin jäljelle jäänyttä ruokaa koulusta. Olin aina järjestysmiehenä välitunnilla ja huolehdin siitä että lapset pesivät kätensä kunnolla ennenkuin alkoivat syömään. Autoin keittäjää jakamaan ruokaa lasten
autasille. Aluksi kattilaan ei jäänyt yhtään keittoa. Mutta sitten sain idean. Annoin lapsille vähemmän ruokaa jotta kattilan pohjalle jäisi keittoa, jonka saisin viedä kotiin. Voi sitä riemua niinä päivinä kun palasin kotiin maitohinkki täynnä joko maitoperunoita, hernekeittoa tai kaurapuuroa. Luulen että nämä koulusta tuomani ruuat pelastivat meidän perheemme nälkäkuolemalta.
Pika-asustustilalla ei kasvanut peruna tai ruis. Halla piti huolen siitä että kukaaan kyläläisistä ei voinut kylvää ruista tai istuttaa perunaa. Perunat viljeltiin jonkun sukulaisen luona Kinnulassa. Kun meidän Kaunikki oli ummessa niin isä lähti Kinnulaan suksilla viidentoista litran maitotonkka selässä olevassa repussa. Isä palasi kotiin heikkona ja väsyneenä ja sanoi että hänen piti levätä monta kertaa suksien päällä lumihangessa kun voimat eivät riittäneet matkan tekoon.
Tällaista oli arkipäivän elämä pika-asutuskylällä...

Marja-Leena Paananen

6.

Lehmän ostolla ja kasteella

Kinnulan mökki n. 1960. Vasemmalta Pentti-veli, Miina-
mummo ja Ville-veli.

Elämää Kinnulan mökissä

Palaan vielä muistelmissani takaisin aikaan jolloin perheemme asui Kinnulan mökissä. Mökin hirret oli tuotu Kinnulaan Jäpänpäästä. Äitini ja hänen ensimmäinen miehensä Waldemar Sääksjärvi olivat muuttaneet mökkiin joskus 30-luvulla. Kuten olen aiemmin kirjoittanut kaatui Waldemar sodassa heinäkuussa 1945. Äitini ja minun isäni Matti tapasivat toisensa Kinnulassa sodan jälkeen. Isäni muutti äidin mökin hirret Kinnulassa olevalle tontille. Siinä mökissä synnytti äitimme aiempien 8 lapsen lisäksi vielä 3 lasta.
Muistan hyvin Ville-veljemme syntymän heinäkuussa 1952. Minut ja Pentti-veli oli viety Miina-mummon luokse. Meitä ei päästetty menemään synnytyksen ajaksi kotimökkiin. Mummo kertoi meille seuraavana aamuna, että helikopteri oli laskeutunut yöllä saunan katolle ja tuonut meille pikkuveljen. Juoksin Pentin kanssa kotimökille katsomaan uutta vauvaa. Siellä se uusi vauva nukkuin äidin kanalossa ja oli niin punainen kasvoiltaan. Muistan tuon tapahtuman aivan hyvin vaikka olin tuolloin vain 4 vuoden ikäinen. Minäkin sain hoitaa ja nukuttaa pikkuveljeä. Rytkytin häkkisänkyä niin kovasti, että sängyn puolia lenteli pitkin lattiaa.
Viiden vuoden ikäisenä opin lukemaan Raamattua ja Virsikirjaa. Muita kirjoja tai lehtiä ei meidän mökissä ollutkaan. Meillä oli mökissä Myllyn-Pekan sähköt. Ainoa lamppu joka oli tuvan katossa toimi jos oli tuuria. Samoin vanha radio. Kuuntelin hartaasti kerran viikosssa lähetetyn ohjelman nimeltään Nallekerho. Opin laulamaan kaikki sen aikaiset lastenlaulut kuten Pikkuoravien kuuraketti, Karhunpoika sairastaa, Sininen uni, Mikkihiiri merihädässä jne. Lueskelin radion kyljestä sanoja kuten Bratislava, Hilversum, Oslo, Moskova jne. Isä sai sitten vastata kysymyksiini että mitä ne sanat tarkoittivat. Isä selitti, että ne ovat kaupunkeja ympäri maailman, mutta hän ei tiennyt missäpäin ne sijaitsivat. Isä tiesi vain missä Moskova oli. Kuuuntelin Saukin ja pikku oravien lauluja korva kiinni radiossa.
Ajattelin, miten nuo oravat voivat mahtua tuohon "puulaatikkon" jota kutsuttiin radioksi. Sain idean. Käänsin radion ylösalaisin ja löin radiota vasaralla useita kertoja. Äiti tuli tupaan ja suorastaan kiljui minulle, että "voi herranen aika mitä sinä olet tehnyt, oletko särkenyt radion?" Sanoin äidille itku kurkussa, että minun piti löytää ne pikkuoravat radiosta, mutta niitä ei ollut siellä. Missä ne ovat, miten ne voivat laulaa tuossa laatikossa? Äiti yritti selittää että oravat tulevat noita lankoja pitkin jotka ovat ulkona pylväissä. Meille tuli äidin kanssa ilmiriita. Intin äidille että se ei voi olla totta että oravat juoksevat lankoja pitkin radioon. Lopulta minun piti antaa periksi äidille. Ennenkuin isä tuli illalla kotiin juoksin piiloon mummon mökille, koska pelkäsin että isä antaa minulle tukkapöllyä kun olin särkenyt radion.

Marja-Leena Paananen

8.

Amerikan matka

Marja-Leenan ensimmäinen aamu Amerikassa v. 1964.

Elettiin vuotta 1964. Olin 16-vuoden ikäinen. Isän sisko Martta-täti oli kirjoittanut kirjeen mummolle, jossa hän ilmoitti että me sukulaiset saamme valita keskuudestamme yhden henkilön jonka hän aikoo kustantaa käymään luonansa Amerikassa. Sukulaisia oli paljon, Jyväskylää ja Helsinkiä myöten.

Sukulaiset riitelivät keskenään siitä kuka saa lähteä Amerikkaan. Kuuntelin sukulaisteni riitoja Amerikkaan pääsystä. Olin päättänyt vakaasti, että se olen minä jonka on päästävä Amerikkaan. Sain taas idean. Kirjoitin Martta-tädille oikein pitkän ja koskettavan kirjeen niistä aiheista miksi hänen piti valita juuri minut kaikkien joukosta. Odotin Martan vastausta hermostuneena. Sitten mummo sai kirjeen Martalta jossa hän ilmoitti että hän on valinnut Marja-Leenan Amerikkaan lähtijäksi! Voi sitä riemua! Mummo ja Pekka-eno lähtivät viemään minua Seutulan lentokentälle juhannuspäivänä 1964. Mummo sanoi, että minun piti vilkuttaa nenäliinalla lentokoneen ikkunasta. Mummo vilkutti takaisin. Istuimme jo koneen turvavöissä, kone alkoi liikkumaan kiitoradalla. Minulle tuli pakokauhu, irroitin turvavyön ja juoksin lentokoneen ovelle ja huusin itku kurkussa että "avatkaa ovi, minä en halua lähteä Amerikkaan vaan haluan mennä takaisin mummon luokse." Matkanjohtaja Tenho Sauri tarttui käsivarteeni ja vei minut rauhallisesti takaisin penkkiin.
Niin sitten alkoi matka kohti Amerikkaa. Kone teki ensimmäisen välilaskun Islantiin Keflaviikin lentokentälle, toisen välilaskun Kanadaan New Foulandin kentälle. Martta-täti oli minua vastassa Kennedyn lentokentällä New Yorkissa. Lensimme sieltä toisella koneella Bostonin kaupunkiin, jossa Martan poika Kimmo oli meitä vastassa autolla.
Amerikan matka on kaikkein suurin asia jonka olen elämäni aikana kokenut. Sain syödä siellä monenlaisia herkkuja, joita en ollut nähnyt koskaan nuoren elämäni aikana. Martta-täti työskenteli tuolloin ravintolan johtajana Quincy nimisessä kaupungissa Massachusetin osavaltiossa. Näin amerikassa ensimmäisen kerran mustia ihmisiä. Martta asetti tuolin ravintolan oviaukkoon jossa istuin ja katselin kun mustat ihmiset kävelivät ohitseni.
Viikonloppuisin ajoimme ympäri Amerikkaa erilaisiin paikkoihin. Kävimme muun muassa Kristoffer Kolumbuksen Santa Maria laivalla. Laiva oli rakennettu suunnilleen alkuperäisen Santa Maria-laivan näköiseksi, sillä luulen että se laiva ei voinut olla alkuperäinen vuodelta 1492, jolloin Kolumbus purjehti Espanjasta kolmella laivalla Amerikkaan. Laivan sisälle oli asetettu parisenkymmentä ihmisen näköistä nukkea, jotka oli puettu 1400-luvun vaatteisiin.
Martta-täti alkoi suunnittelemaan muuttoa Palm Beachille Floridaan, josta hän oli saanut työpaikan Venäjän Prinssi Paul Romanovin perheen kotihengettärenä. Martta halusi, että minä lähtisin hänen mukaansa Floridaan! Kirjoitimme kirjeen vanhemmilleni jossa vetosimme heihin, että he suostuisivat muuttooni Amerikkaan. Äiti vastasi Martalle, että he isäni kanssa kieltäytyivät siitä että minä muuttaisin kokonaan Amerikkaan.
Kolme kuukautta amerikassa kului aivan liian nopeasti. Niin sitten koitti sekin päivä jolloin tätini ilmoitti, että huomenna on se päivä jolloin kotimatkani Suomeeen tapahtuisi. Martta lähti viemään minua New Yorkiin ja huolehti siitä että pääsin Helsinkiin menevään lentokoneeseen. Laina tätini oli minua vastassa Seutulan lentokentällä miehensä Pekka Marjasen kanssa...

Marja-Leena Paananen

9.

Kurja lapsuus ja ihana nuoruus

Kotikyläni Matkusjoen kansakoulu valmistui vasta sen jälkeen kun monet pienviljelijät olivat jo rakentaneet asuintalonsa. Minun ikäluokkani lapset saivat käydä supistettua kansakoulua ainoastaan lauantaisin. Koulua pidettiin Tiaisen Lassin tuvassa. Vanhemmat oppilaat olivat koulussa maanantaista perjantaihin, minun ikäluokkani ja minusta nuoremmat lapset kävivät koulua ainoastaan lauantaisin. Tästä johtuen en muuttanut vanhempieni mukana Matkusjoelle vaan jäin asumaan Miina-mummon luokse josta käsin kävin 1 ja 2 luokan Kinnulassa.

Matkusjoen koulussa 1951. Oikealla opettaja Aimo Saksala. 11-vuotias Marja-Leena rusetti päässä ensimmäisenä vasemmalta toisessa eturivissä.

Minulla oli valtava oppimishalu. Osasin lukea jo ennen kouluun menoa, koska olin opetellut lukemaan virsikirjasta ja raamatusta. Luin läksyjä joka ilta niin että osasin kaikki seuraavan päivän läksyt ulkoa. Olin koulun mallioppilas kaikissa aineissa. Sain aina kympin käytöksestä ja huolellisuudesta. Olin kiltti oppilas enkä koskaan kiusannut toisia lapsia. Mutta sitten koitti elämäni masentavin aika.
Vanhempani määräsivät että minun on muutettava kotiin Matkusjoelle pois mummon luota ja aloitettava supistettu kansakoulu 3. luokasta lähtien. Niin sitten kävin 3. ja 4. luokan ainoastaan yhtenä päivänä viikossa. Se oli suuri virhe päättäjien taholta. Minun ikäiseni lapset jäivät jälkeen kouluopetuksesta erittäin paljon. Vasta viidenneltä luokalta valmistui Matkusjoen kansakoulu ja pääsimme kouluun joka päivä. Tämä virhe kostaantui sitten silloin kun menimme jatkokoulun tentteihin Kinnulaan. Kukaan minun ikäisistäni lapsista ei läpäissyt tenttejä.
Matkusjoen koululla oli kaksi luokkahuonetta, ala- yläluokka. Alakoulun opettajana toimi Aino Aspegren. Ainolla oli Jeppe-niminen koira. Jeppe hauveli oli niin lihava, että sen vatsa roikkui maassa asti kun se käveli. Linja-autokuski jätti Osuuskaupan paketin Jepelle postilaatikkoon kaksi kertaa viikossa. Paketissa oli jauhelihaa ja kermaa. Jeppe oli joka päivä koululuokassa meidän kanssamme. Minä sain ulkoiluttaa Jeppeä koska olin niin paljon edellä muista lapsista. Perjantaisin meillä oli lukujärjestyksessä 3 tuntia käsitöitä klo 12-15 välillä. Mutta koska minun selkääni särki niin armottomasti jo lapsuusvuosina, niin minun ei tarvinnut tehdä käsitöitä vaan sain mennä opettajan asuntoon siivoamaan ja katsomaan televisiosta Musta ori-ohjelmaa. Toiset lapset olivat hirveän kateellisia siitä että sain katsella TV:tä. Televisioita ei vielä silloin ollut muilla kuin opettajilla. Opettaja antoi minulle palkkioksi siivoustyöstä vanhoja leninkejä ja kenkiä. Lillgvistin Miina ompeli opettajan leningeistä minulle sopivia hameita ja mekkoja.
Muistuu tuossa mieleeni sekin asia, että ompelin itse rippileninkini. Yläluokassa oli kaksi opettajaa eri vuosina. Aimo Saksala ja Henrik Tikkanen. Aimo oli hirmuisen vaativa opettaja. Ne pojat jotka kiskuroivat tunnilla saivat todella kokea Aimon kovakätisyyden aivan konkreettisesti. Aimo nosti poikia niskasta nurkkaan häpeämään. Muistan kun Pentti-veljeni kaatoi vahingossa mustepullon pulpetille niin Aimo löi Penttiä käsille karttakepillä niin kovaa että keppi katkesi poikki! Eräs poika (en kerro nimeä) jäi laiskan läksyyn joka päivä. Poika sai seisoa yhden tunnin nurkassa kun toiset lapset olivat jo lähteneet kotiin.
Tämä opettajan kovuus ja jopa raakuus teki meihin lapsiin lähtemättömät traumaattiset haavat. Minua ei Aimo-opettaja kurittanut koskaan. Päin vastoin sain kerran häneltä setelirahan kun olin piirtänyt niin kauniin kuvan hänestä. Ainekirjoitustunnilla sain aina kirjoittaa punaisella musteella siitä hyvästä että kirjoitukseni olivat hänen mielestään niin hyviä.
Niin sitten loppui kansakoulu vuonna 1963. Kävimme Kansalaiskoulun ja Rippikoulun Kinnulassa v. 1964. Tiemme erosivat. Itsekukin lähti elämässään eri teille. Jotkut ähtivät töihin tai ammattikouluun, minä lähdin kesäksi Amerikkaan. (Amerikan matkasta eri artikkeli). Sitten syksyllä 1964 sain ensimmäisen työpaikkani Helsingin läheltä Korson Valinta nimisestä kaupasta. Laina tätini hommasi minulle sen työpaikan. Kuukausipalkka oli 40 markkaa. Asuin tätini luona Korsossa. Täti otti koko palkkani ruoka- ja asumiskuluihin. Siellä Korsossa kävin ensimmäisen kerran tansseissa. Täti oli hirveän vihainen yhdestä ainoasta tanssireissustani kun oli syvästi lestadiolainen.
Laina tätini muutti perheineen Amerikkaan keväällä 1965. Minut hän hommasi töihin Tavaratalo Tyynelään Jyväskylässä. Sain asua erään uskovaisen mummon luona hänen olohuoneessaan. Jyväskylän vuosina 65-68 kävin 2 vuotisen Kauppakoulun ja olin aina välipäivinä töissä Tyynelässä. Tyynelässä tapasin samanikäisen tytön Raija Sällisen Konginkankaalta. Vuokrasimme Raijan kanssa huoneen eräästä omakotitalosta Sopukatu 14.sta. Päivisin kävimme koulua ja lauantaisin ja joskus iltaisin olimme töissä Tyynelässä. Muina aikoina kävimme tansseissa.
Se oli elämäni ihaninta aikaa. Ihanuus vain jatkui kun kesällä v. 66 tapasin ensimmäisen kerran tulevan puolisoni, hurjan hakkurin metsurimiehen Rauno Paanasen...

Marja-Leena Paananen

10.

Hurja hakkuri ja rakkauden aamorit

Keväällä 1965 muutin Helsingistä Jyväskylään töihin Tavaratalo Tyynelään. Tein töitä myymälän elintarvikeosastolla niska limassa, kuten sanotaan. Noin puolen vuoden jälkeen kysyi myymälän johtaja minulta jos haluaisin edetä urallani ottamalla päävastuun juusto- ja maitotiskeistä. Vastasin myöntävästi. Sen päivän jälkeen hoidin itsenäisesti kaikki juusto- ja maitotuotteiden tilaukset Valiolta.
Otin myöskin iltasiivouksen tavaratalon ensimmäisestä kerroksesta sekä kellarikerroksen siivouksen. Olin tuolloin 17-vuotias. Aloitin työpäiväni aamukahdeksalta, 4 kerroksinen tavaratalo suljettiin kello viideltä. Sen jälkeen aloitin siivoustyön joka ilta 6 päivää viikossa kello 8 asti iltasella. Sain 90 markkaa kuukausipalkkaa 12 tunnin työpäivästä. Näin kuluivat työpäivät ensimmäisen vuoden aikana.
Kesällä 1966 olin käymässä kotona Matkusjoella. Eräs kaunis heinäkuun ilta istuimme tyttökaverini Helenan kanssa kotitalomme rappusilla kun näimme että musta auto hiljensi vauhtiaan ja pysähtyi meidän tienristeykseen. Sanoin Helenalle että mennään katsomaan minkälaisia ihmisiä autossa oli. Kävelimme tielle ja kurkistimme auton sisälle.
Etuistuimella istui poika ja tyttö. Takapenkillä istui kaksi poikaa. Toinen pojista tuli ulos. Pojat kertoivat että he olivat kuin vahingossa ajelleet meidän kylällä siinä toivossa että sieltä löytyisi nättiä tyttöjä. Punapaitainen poika jäi istumaan yksinään autoon.
Tuijotin punapaitaisen pojan niskaa auton peräpuolelta. Sitten poika kääntyi katsomaan minua ja antoi merkin oikealla kädellään että tulisin istumaan hänen viereensä takapenkille. Istuin pojan viereen. Tunsin kehossani kummallista kuumuutta. Kun poika kysyi jos haluaisin tupakan niin en saanut suustani sanaakaan. Koko vartaloni tärisi kuin horkassa. Ilmassa lenteli rakkauden Aamoreita jousipyssyineen niin että tuntui kuin auton pellit olisivat kolissseet. Tällä tavalla tapasin ensimmäisen kerran tulevan aviomieheni Rauno Paanasen.
Joka ilta heinäkuun ajan tuli Rauno minua tapaamaan. Ajelimme hänen autollansa kylältä kylälle. Rakkautemme sinetti oli vahva kuin kivimuuri. Pian kiiri sana kylällä että Marja-Leena on löytänyt hurjan hakkurimetsurin. Sitten koitti sekin päivä jolloin tiemme erosivat kun Raunon piti lähteä töihin Ruotsiin ja minä aloitin kaksivuotisen kauppakoulun Jyväskylässä. Rauno tuli riijuulle jouluna. Ja taas tiemme erosivat. Näin kului kaksi vuotta elämässämme. Rauno kävi armeijan Haminassa ja oli minun luonani Jyväskylässä joka toinen viikonloppu.
Sitten kesäkuun 10. päivä 1968 loppui minun kouluni ja samana päivänä pääsi Rauno pois armeijasta. Menimme kihloihin heti sen jälkeen. Tyynelän rouva Edit ilmoittti minulle että nyt saat aloittaa työt konttorissa. Mutta Rauno ilmoitti, että et mene sinne konttoriin vaan lähdemme Ruotsiin.
Matkustimme laivalla Vaasasta Uumajaan. Tulimme Ruotsiin elokuun 1. päivä 1968. Saavuimme yön pimeydessä parakille Ramviikkiin. Rauno koputteli parakin ovea ja eräs hänen kaverinsa Arvo Piispanen avasi oven. Rauno kysyi jos me saamme nukkua yön yli parakissa. Protestoin kovaäänisesti että minä en aio nukkua näin likaisessa paikassa.
Parakissa haisi aivan hirveältä. Jalkahiki ja muu lika. Rauno ilmoitti että meillä ei ollut nyt muuta vaihtoehtoa. Nyt nukutaan ja huomenna saamme oman parakin. Parakin sänky oli kapea ja siinä oli likainen jouhipatja. Mutta rakkauden voima oli niin suuri että sekin haitta elämassämme tuntui hyvin pineltä asialta. Hiiret kolusivat parakissa koko yön. Koitti ensimmäinen aamu Ruotsissa. Omaa parakkia ei alkanut kuulumaan, odotimme kaksi viikkoa ennekuin saimme oman parakin.
Siivosin parakkimme läpikotaisin ja ripustin ikkunoihin Raunon äidiltä saadut verhot. Parakkielämä oli hyvin yksinäistä. Päivisin kävelin yksin metsätiellä ja ikävöin tavaratalo Tyynelää. Rauno ja hänen kaksi muuta työkaveriansa tekivät töitä metsässä hurjan lailla. Pitkät päivät ja sitten vielä parin tunnin levon jälkeen iltakouluun kuten pojat asian ilmaisivat. Minä keittelin hernekeittoa tai lihakeittoa kolmelle nälkäiselle miehelle isolla kattilalla. Pesin poikien likaisia ja pihkaisia vaatteita kylmässä purovedessä. Lämmitin pyykkiveden isossa sadan litran tynnyrissä puron varrella, hankasin juuriharjalla enimmät liat pois ja huuhtelin vaatteet hyisessä purovedessä polvia myöten märkänä. Näin kului syksy 1968.
Koti-ikävä oli valtava, itkin usein itseni uneen ja kirjoitin kirjeitä vanhemmilleni, että elämä Ruotsissa oli kaikkea muuta kuin kukoistavaa.

Marja-Leena Paananen

11.

Kipua, särkyä ja kolotusta

Neljä vuotta nuorempi velipoikani Ville aloitti metsurin työt jo lapsuusvuosinaan 15-vuotiaana kotona Matkusjoella, yhdessä isäni ja Pentti-veljeni kanssa. Kesäisin he olivat istutuksella Metsäliitossa. Talvisin he olivat hakkuulla. Sana hakkuu ei ehkä kerro monellekaan metsätyötä taitamattomalle sitä, että mitä siihen työhön kuuluu. Puut siis kaadetaan, katkotaan ja karsitaan moottorisahalla. Työ on erittäin rankkaa.
Ajatelkaa, että nämä metsurit kahlaavat talvisin yli metrinkin syvyisessä lumihangesssa aamusta iltaan. Eväsrepussa on vain kahvinkeittoastia ja leivänkannikka. Kahvi keitetään nuotiotulilla, jossa miehet voivat samalla lämmitellä itseään. Joskus on repussa pätkä Hampparin makkaraa tai metrilenkkiä jota voi lämmittää nuotiossa. Metsätyötä tehdään aikaisesta aamusta lähtien iltahämärille saakka tuulessa, tuiskussa ja sateessa. Illan tullen miehet kompuroivat väsyneinä kohti kotia, jossa odottaa karja- ja maanviljetystyöt tekijöitään.

Ville-veljeni muutti metsuriksi Ruotsiin vuonna 1972 ja sai paikan Kramforsista Norrskogin metsistä. Muutaman vuoden jälkeen hän muutti Rasbohon Uppsalaan ja sai metsurin töitä Uppsala Universiteetin palveluksessa.
Metsurin ammatti alkoi kuitenkin parinkymmenen vuoden kuluttua tuntumaan veljeni selässä, käsissä ja jaloissa jatkuvana kroonisena särkynä. Oli pakko tilata aika lääkärille. Lääkäri nosteli jalkoja, kuunteli rintaa, käski yskiä, koputteli polvia ja määräsi röntgeniin. Diagnoosina oli ylirasittunut selkä, diabetes, kohonnut verenpaine ja korkea kolesterooli. Tohtori määräsi Ville veljen muihin töihin. Mutta ei kirjoittanut sairaslomaa!
Ville lepäili muutaman kuukauden kotona ilman korvausta ja perusti sen jälkeen oman yksityisyrityksen metsänraivausalalta. Kuluvan vuoden maaliskuulla muutti Ville-veljeni vaimonsa Marietan kanssa Väjaan Kramforsin kunnassa. Toukokuulla hän sai metsurin paikan LOT-markvård AB:ltä Östersundista ja kulkee nykyisin töissä Örnsköldsviikin yläpuolella Bredbyn nimisellä paikkakunnalla. Yhtiössä on töissä tällä hetkellä yli 50-metsuria. Miehet on majoitettu eri puolille Ruotsia metsäparakkeihin. Nuorisoa ei näissä töissä ole enää ollenkaan.

Herää ajatus siitä, että miten metsäyhtiöt voivat taata metsurin ammatin jatkuvuuden tulevaisuudessa, koska nuoria miehiä ei saada enää jatkamaan metsurin ammattia? Nuoret miehet eivät ole enää kiinnostuneita tästä sukupuuttoon kuolemaisillaan olevasta ammatista. Ville-veljellä on vielä aikaa seitsemän vuotta eläkeikään. Taitaa olla liian pitkiä ja raskaita vuosia metsurin ammatissa, että hän jaksaisi nähdä sen päivän kun täyttää 65 vuotta.

MARJA-LEENA PAANANEN

12.

Elämä Ruotsissa

Kuten lukijat muistavat kerroin jo aiemmin 11 osaa kävittävässä artikkelisarjassa tämän lehden sivuilla elämästäni Kinnulassa ja muutostamme Ruotsiin vuonna 1968.
Pieni parakkikylä korvessa käsitti kolme rakennusta. Minun ja mieheni parakin, kahden muun suomalaisen hakkurin parakin ja pieni saunaparakki. Syksy eteni ja tultiin marraskuuhun. Pakkanen paukkui parakin nurkissa. Minä odotin ensimmäistä lastamme ja vatsa kasvoi hurjaa vauhtia päivä päivältä. Eräänä sunnuntaina lähdimme käymään suomalaisen tulkin Elli Gradinin kotona Graningessä. Elli tuli meitä vastaan talonsa rappusilla ja osoitti minun isoa vatsaani ja sanoi että teillekö tulee pienokaisia, milloin on laskettu ajankohta? Minä katsoin suurta vatsaani ja virkoin Ellille että kyllä se sille tuntuu mutta en tiedä milloin lapsen pitäisi syntyä. Elli risti kätensä ja löi nyrkkiänsä vasten reittänsä ja sanoi että, vai että et tiedä milloin lapsi syntyy. Hän kysyi olenko käynyt neuvolassa. Vastasin Ellille että en tiedä mikä se sellainen paikka on. Silloinkos Elli rupesi sadattelemaan että kyllä sitä nyt pitäisi mennä neuvolaan. Hän kirjoitti lähimmän neuvolan osoitteen ylös paperille ja käski meidän mennä heti arjen tullen siihen osoitteeseen jonka hän oli kirjoittanut paperille.
Sitten koitti se ensimmäinen neuvolapäivä Ruotsissa. Lastenneuvola sijaitsi Hälledal nimisessä kylässä. Rauno ei lähtenyt sisälle rakennukseen, vaan käski minun mennä eräästä ovesta sisälle. Avasin oven ja tulin eräänlaiseen rappukäytävään. Soittelin kaikkien ovien ovikelloja, mutta kukaan ei tullut avaamaan. Kiipesin talon toiseen kerrokseeen ja taas kilistelemään ovikelloja. Sitten eräs vanha pappa avasi oven ja kyseli tietysti että mikä on asia. Minä en ymmärtänyt mitään hänen puheestaan. Seisoin rappukäytävässä ja yritin työntää jo ennestään isoa vatsaani papan kasvojen eteen, osoitin sormella vatsaani ja sanoin papalle suomeksi että "tämä tässä, mihin tämän kanssa mennään?". Pappa ymmärsi heti mistä on kyse ja lähti taluttamaan minua talon toiseen päätyyn jossa neuvola sijaitsi.
Odotushuoneessa istui monta naisasiakasta isoine vatsoineen. Minäkin istui tuolille ja jäin odottamaan että mitähän tässä seuraa. Naiset kävivät tarkastuksessa kukin vuorollaan. Minä istuin yksin odotushuoneessa kauan aikaa ja olin jo aikessa lähteä pois kunnes eräs valkotakkinen nainen tuli luokseni ja puhui ja puhui minulle, mutta en ymmärtänyt hänen puheestaan sanaakaan. Nainen tarttui käteeni ja johdateli minut tutkimushuoneeseen. Sitten huoneeseen tuli toinen nainen jolla oli kuulokkeet korvissa. Eteeni työnnettiin paperia ja kynä. Jostakin kumman syystä ymmärsin että minun pitää kirjoittaa paperille nimeni ja osoitteeni. Nimen osasin kirjoittaa, mutta en osoitetta. En tiennyt missä parakki sijaitsi. Piirsin paperille parakin kuvan ja paljon metsää ympärille. Naiset keskustelivat kiihkeästi toistensa kanssa. Sitten minut käskettiin mennä makaamaan tutkimuspöydälle. Toinen naisista kuunteli vatsaani torvella ja mittasi mittanauhalla vatsaani laidasta laitaan. Sen jälkeen piti ottaa housut pois ja levittää jalkani haralleen. Siellä ne naiset sitten tutkiskelivat alapäätäni tärkeän näköisinä. Minä jo ajattelin että ottaako ne nyt pois sen lapsen vatsastani.
Tutkimuksen jälkeen toinen naisista johdatteli minut autolle jossa mieheni istui ja odotti minua. Sain käteeni lapun johon oli kirjoitettu seuraava aika tutkimuksiin samaan paikkaan. Tämän jälkeen Elli Gradin hommasi meille asunnon Utansjö nimiseltä paikkakunnalta. Yhden huoneen ja keittiön käsittävässä asunnossa oli sisävessa ja juokseva kylmä vesi sekä puuhella. Muutimme asuntoon marraskuun lopulla vuonna 1968. Kävin neuvolassa vielä muutaman kerran ja sitten eräänä päivänä neuvolan nainen antoi miehelleni lapun johon oli kirjoitettu lapsen syntymäaika 5.12.1968 ja sairaalan nimi mihin minun piti mennä sitten kun vatsa tuli kipeäksi.
Sanoin miehelleni että minä en mene sairaalaan vaan lapsi saa syntyä kotiin. Kerroin mihelleni että kyllä me pärjätään synnytyksestä ilman apua. Panin vastaan sairaalaan lähtöä joka päivä että sinne en mene ja sillä siisti. Eräs syster Lilly kävi katsomassa minua kotona melkein päivittäin. Hänellä oli mukanaan vauvan vaatteita ja vanhat lastenvaunut. Mieheni oli osannut kertoa Lillylle että en aio lähteä sairaalaan synnyttämään. Lilly oli antanut lapun miehelleni että hänen on vietävä minut Härnösandin sairaalaan 4. päivä joulukuuta. Mutta koska mieheni tiesi että jos hän kertoisi minulle mihin olemme menossa niin en lähtisi hänen mukaansa. Joulukuun 4. päivä Rauno valehteli minulle että lähdetään ostoksille Härnösandiin. Minä tykkäsin käydä kaupoissa ja lähdin mielihyvin hänen mukaansa. Kun tulimme perille Härnösandiin niin huomasin heti että Rauno ei ajanutkaan tavarataloon päin vaan jatkoi matkaa. Tulin hermoistuneeksi ja kyselin että mihin sitä nyt ollaan menossa. Rauno sanoi että käydään ensiksi tuossa isossa rakennuksessa katsomassa että mitä siellä on. Huomasin heti ulko-ovella että nyt on tultu sairaalaan. Sanoin Raunolle että minä en sinne mene, saat mennä itse jos haluat. Suostuin kuitenkin menemään Raunon mukana odotushuoneeseen asti.
Sitten huoneeseen tuli nainen joka komensi että minun piti ottaa omat vaateeni pois päältä ja mennä suihkuun ja panna päälle vihreä sairaalan takki. Rupesin itkemään.
Rauno lupasi minulle että hänkin tulee sitten sinne huoneeseen kun käyn ensin suihkussa. Kun tulin pois suihkuhuoneesta niin Raunoa ei näkynyt missään. Hän oli karannut autolle. Minä lähdin juoksemaan jäistä tietä pitkin avojaloin parkkipaikalle ja huusin itku kurkussa Raunoa. Kaksi naista juoksi minun perässäni ja saivat minut kiinni itkemässä parkkipaikalla. Sitten naiset veivät minut yksinäiseen huoneeseen ja toivat ruokaa ja käskivät minun ruveta nukkumaan.
Minulla oli ikävä Raunoa ja itkin ikävästä itseni uneen. Heräsin yöllä kahden aikaan kun vatsaani koski aivan hirveästi ja verta oli vuotanut lakanalle. Soitin hälytyskelloa ja eräs sairaanhoitaja tutki minua ja antoi ison nipun vaippoja jalkojeni väliin ja matki itkua että imorron yääh yääh!
Riivattu tuska ja kipu runteli ruumistani kahden vuorokauden ajan. Elli oli hälyttänyt Raunon paikalle 5. joulukuuta kello kahdeksan aikaan illalla. Olin tuolloin tajuttomana kivusta. En muista Raunon läsnäolosta paljonkaan. Helvetti loppui 6. joulukuuta kello kahden aikaan yöllä, jolloin maailmaan syntyi uusi tyttövauva. Mutta on se vaan kummallista kun ne ruotsin sanat tulivat huulilleni heti synnytyksen jälkeen kun sanoin eräälle hoitajalle että tämä oli "första och sista gången" joka lupaus on pitänyt.
Jatkoa seuraa.

MARJA-LEENA PAANANEN

13.

Työelämää Ruotsissa

Elettiin vuotta 1972. Muutimme pois Utansjöstä Bollstabrukiin toukokuun ensimmäinen päivä. Rauno sai jatkaa metsurin työtä Graningeverkenillä ja minä sain ensimmäisen työpaikkani Ruotsissa kesäkuulla -72 Sandvikenin selluloosatehtaalta.
Työ oli raskasta naisihmiselle. Trukit ajoivat massaspaaluja laivaan. Seisoin valtavan suuren massavaraston ovella ja kiipesin kymmenien trukkien päälle ja kirjasin ylös kahden ylimmäisen massapaalun numerot kirjaan. Tässä työssä piti olla hyvä numeromuisti, joka minulla on ollut lapsesta saakka. Numerosarja alkoi aina kirjaimella Y ja sen jälkeen 7-numeroinen sarja kahdesta massapaalusta. Kun hyppäsin pois trukin päältä niin minun piti muistaa 14 numeroa ja kirjata kirjaan.
Suuret valtamerilaivat tulivat Sandvikeniin joka puolelta ympäri maailmaa. Huomasin että aina kun venäläinen laiva tuli satamaan niin laivan kannella seisoi tuiman näköinen vartija koppalakki päässään. Venäläisten laivojen henkilökunta poistui laivasta erittäin harvoin. Muun maan laivahenkilöstö oli aivan toista luokkaa. Miehet tulivat puhelemaan meille kaikenlaisia tarinoita yhtä huonolla Englanninkielellä kuin meillä Sandvikenin työläisillä oli. Mutta se ei haitannut ketään, kaikilla oli hymy huulessa ja naurua piisasi yllin kyllin.
Eräs turkkilainen laivakokki tarjoili meille turkkilaista kahvia massavaraston seinustalla. Kahvikupit olivat hyvin pieniä, ehkä puolen desilitran kokoisia. Kahvi oli niin mustaa ja jäykkää että kun hörppäsimme kupista yhden kulauksen niin kaikkien suut menivät irveen. Kukaan meistä ei pystynyt juomaan kuppia tyhjäksi. Laivakokki nauroi meille katketakseen pidellen kiinni suuresta ihramahastaan.
Kun laivoja ei ollut satamassa niin raivasin metsää Kramforsin ja Väjan välisestä maastosta, tai irrotin rautakangilla jäätyneitä massapaaluja varastoista joita oli sijoitettu eri puolille tehdasta. Tämä työ kesti kohdallani noin vuoden ajan.
Kesällä 1973 menin käymään Kramforsin työnvälitystoimistossa. Virkailija esitteli minulle vapaita työpaikkoja joita ei ollut paljon. Työnteko ja rahan hankkiminen oli perheessämme etusijalla. Niin sitten suostuin ottamaan vastaan parakkisiivouksen Väjan tehtaan lähistöltä.
Työ oli iltasiivousta kello neljästä kymmeneen iltaisin. Tein työtä usean vuoden ajan. Alkuvuosina kuljetin mukanani siivoustyössä neljävuotiasta tytärtäni. Kesäisin polkupyörän rissassa, talvisin vedin tyttöä pulkassa 3 kilometrin matkan työpaikalle. Muutaman vuoden siivoustyön jälkeen ilmoittauduin ALU-kurssille Kramforsin AMU-centeriin. Tytär oli päivähoidossa. ALU-kurssin loputtua hain töihin Ytterlännäsin vanhainkodista.
Minua onnisti ja sain työpaikan vanhusten hoitajana. Työaikani oli kello 7 kello 4 päivisin. Sen jälkeen hyppäsin polkupyörän päälle ja ajelin iltasiivoukseen Väjan tehtaalle. Tämä työrytmi jatkui muutaman vuoden ajan. Kolmen kuukauden kuluttua siitä kun aloitin vanhainkodissa tuli johtaja kysymään minulta jos ottaisin vastaan osasto ykkösen johtajan paikan! Lupasin hänelle että mietin asiaa huomiseen.
Seuraavana aamuna koputtelin johtajan ovea ja ilmoitin hänelle että otan vastaan osastonjohtajan työn. Niin sitten jatkoin työtäni osastonjohtajana paremmalla palkalla ja itsetuntoni kohosi roimasti. Itse työnkuva ei muuttunut millään lailla, vaikka olinkin nyt osastonjohtaja. Ainoa muutos oli se että minun piti nyt huolehtia muun henkilökunnan työaikalistoista ja siitä että jokaisessa työvuorossa oli henkilökunta paikalla.
Näin sitten jatkui arkielämä Ruotsissa. Seitsemänkummentäluvun puolivälissä ilmoittauduin tulkiksi Kramforsin kuntaan sen johdosta koska kymmenet suomalaiset metsurit kääntyivät puoleeni kun he tarvitsivat tulkkausapua asioidessaan lääkärillä ja sairasvakuutuskassassa. Seurasin metsureita lääkärille. Muistan erään huvittavan tapauksen kun tohtori Ågren soitti minulle ja kysyi että "mitä minä teen näiden suomalaisten selkien kanssa?" En kai minä osannut neuvoa tohtoria millään lailla vaan olin hyvin hämmästynyt hänen soitostaan. Jatkoa seuraa...

MARJA-LEENA PAANANEN

14.

Jatkoa kirjoitukselle nimeltä
"Työelämää Ruotsissa"

Kaksi työpaikkaa, työ vanhainkodissa ja iltasiivous Väjan tehtaalla alkoi yhdeksän vuoden jälkeen tuntumaan erittäin raskaalta. Varsinkin kaikki kuolemantapaukset vanhainkodissa uuvuttivat minua psyykkisesti hyvin paljon. En koskaan ymmärtänyt sitä, että vanhukset joita hoidin ja joista opin pitämään niin paljon, kuolisivat joskus. Jotkut vanhukset kuolivat rauhallisesti yöllä omiin sänkyihinsä. Eräät henkilöt poistuivat maallisesta elämästä oikein ryminällä. Heidän kuolinkamppailunsa riipoi sisimpääni yötä päivää. Vanhemmat hoitajat varoittivat minua monella eri tavalla kuolinkamppailua käyvistä vanhuksista. Jotkut vanhukset jotka olivat maanneet monia vuosia liikkumattomina sängyssään muuttuivat kuin pirun riivaamiksi kuolinhetkellä. He potkivat, huitoivat nyrkeillään ja huusivat kovaäänisesti tunnistamattomia lauseita. Virtsaa ja ulostusta tuli ulos alapäästä kuin saavista kaatamalla. He löivät meitä hoitajia nyrkeillään ja repivät meidän työtakkeja ja hiuksia jos saivat niistä otteensa. Ruumiiden peseminen ja ruumiskellariin kuljettaminen oli minusta kauheata. En kestänyt tätä työvaihetta. Jos sain joskus öisin kiinni unenpäästä niin rupesin heti huutamaan kauhuissani. Seinän takana asuva naapurin rouva kyseli minulta, että kuka teillä huutaa niin hirveästi öisin. Ymmärsin, että tällaista elämää ei voinut jatkua.
Puhuin työnantajai kanssa siitä, että en kestä näitä vanhusten kuolintapauksia. Johtaja kysyi minulta haluaisinko vaihtaa työnkuvaa sillä lailla niin, että alkaisin avohoitajaksi kotipalvelussa. Lupasin yrittää ja sovimme, että kun menen töihin sellaisten vanhusten luokse joiden kotiin minulla oli avaimet sain huutaa ulko-ovella hyvät huomenet ja jos vanhus ei vastannut mitään niin sain soittaa työnantajalleni ja ilmoittaa, että en kykene menemään sisälle vanhuksen asuntoon. Tämä järjestely oli erittäin hyvä. Eräänä päivänä nostin yksin painavaa vanhusta pois sängystä rullatuoliin. Kesken nostamisen tunsin miten keskiselässäni tuntui valtava vihlaiseva kipu. Vanhus tipahti käsistäni lattialle, kutsuin paikalle apuvoimia ja lähdin kävelemään kumarassa ja oksentaen kivusta lääkäriasemalle. Lääkäri tutki selkääni ja antoi kolme puudutuspiikkiä ja määräsi röntgeniin ja antoi ajan lääkintävoimistelijalle.
Muutaman viikon jälkeen sama lääkäri kirjoitti kirjeen Sairasvakuutuskassaan jossa hän ilmoitti, että olin saanut kroonisen vamman selkääni. Vakuutuskassa hyväksyi minulle heti ensimmäisellä kerralla työtapaturman ja kehoitti etsimään helpompia töitä.

Kramforsin
Suomi-Seura
Elettiin vuotta 1985. Sen aikainen seuran puheenjohtaja Raija Lidbaum palkkasi minut toiseksi työntekijäksi Kramforsin Suomi-seuraan. Työnkuvaani kuului aluksi kirjanpito, tulkkitoimistotehtävät ja käynnit suomalaisten vanhusten luona. Aloitimme myöskin lastenkaitsentatoiminnan päivisin kun vanhemmat kävivät asioillaan. Järjestimme monenlaisia kulttuuritapahtumia kuten tansseja, äitienpäiviä ym juhlia. Suomalaisia julkkiksia on käynyt seuran tanssi-tapahtumissa useaan kertaan. Eino Grön on käynyt meillä kahdesti. Jamppa Tuominen, Veikko Lavi, Annikki Tähti, Jouni Raitio, Kikke Elomaa, Halstan Hilta, Jaakko Teppo ja M.A. Numminen ym monet solistit ja orkesterit ovat esiintyneet Kramforsin Suomi-seuran järjestämissä huvitilaisuuksissa. Kummikuntavierailut Halikkoon olivat hyvin aktiivisia 80-luvulla. Yhteistyö Kramforsin kunnan ja ABF:än (Työväen Opintoliitto) kanssa oli ja on edelleenkin erittäin hyvä.
Ensimmäisenä opintopiirinä aloitimme seuralla naisten käsityöillat, elikkä akkain illat, kuten moni niitä tapaamisia kutsui. Akkain-ilta toiminta täytti tänä syksynä 35 vuotta! Perustimme Suomi-seuraan oman orkesterin nimeltä Juhan Humppajenki. Lokan sisarukset olivat kaikki erittäin musikaalisia, saimme siskoksista kokoon melkein koko orkesterin. Juha soitti haitaria, Anne soitti rumpuja ja Pekka kitaraa. Maria Lokka, Anneli Romppainen ja allekirjoittanut lauloimme orkesterissa. Oli se mukavaa aikaa.
Eläkeläisjaosto perustettiin kahdeksankymmentäluvun loppupuolella. Eläkeläiset pitivät ruokailuja kerran kuussa. Urheilujaostossa pelattiin lentopalloa ja pidettiin monenlaisia urheilutapahtumia ja voimistelua Voitto Puskalan ja Kaija Saaren johdolla. Teatteriporukka Kramforsin Vesilinnut esiintyivät useaan kertaan näytöksillään ja radiokuunnelmalla jotka oli kirjoittanut kotikielenopettajat Raija Lidbaun ja Airi Keskitalo sekä kuunnelman Sini Lokka.
Tanhutoimintaa harrastettiin 70-luvulla. Seuralla ilmestyi 4 kertaa vuodessa lehti Kramforsin Suomalainen. Teimme lähiradio-ohjelmia kerran viikossa. Nuorisojaostossa oli erittäin aktiivista toimintaa parinkymmenen vuoden ajan. Valitettavasti nuoret ovat kadonneet seurasta kokonaan. Viimeisimpien tutkimusten mukaan tulevat meidän lastenlapsemme kuitenkin kiinnostumaan suomalaisesta taustastaan tulevaisuudessa. Toivotamme heidät tervetulleiksi jatkamaan suomalaista seuratyötä joskus tulevaisuudessa. Suomenkielistä seurakuntatyötä on tehty Härnösandin Hiippakunnan kanssa. Oma hiippakuntapappimme Ossi Kettunen on hoitanut kirkollisia tehtäviä keskuudessamme useiden vuosien ajan. Piispa Tuulikki Koivunen-Bylund vieraili seuralla keväällä 2010.
Suomi-Seura sai tehtäväkseen 80-luvulla Kramforsin kunnalta hoitaa suomenkielistä tulkkitoimistoa 4 tuntia päivässä. Seura sai hyvän korvauksen kunnalta tästä työpanoksesta. Toistakymmentä työtöntä henkilöä on ollut seuran palkkalistoilla Työnvälityksen kautta. Näistä mainittakoon muutama ruotsalainen ja yksi thailantilainen henkilö, joka on pysynyt seuran jäsenenä kiitokseksi siitä että sai olla seuralla töissä 6 kuukautta. 1987 aloittivat seuran miehet puutyötoimintansa. Miehet nikkaroivat aluksi omilla koneillaan ja kun rahaa kertyi enemmän niin miehet investoivat sitä mukaa uusia työkaluja. Tällä hetkellä on miesten verstaassa erittäin hyvin toimiva puutyötoiminta. Kolmetoista tuulimyllyä on myyty arpajaisissa á 3.000 kr kappale. Lisää miehiä tarvitaan tähän toimintaan, yhdyshenkilö on Rauno Paananen. Seura on järjestänyt kaksi ulkomaan matkaa Kanarian saarille ja Turkkiin. Nämä matkat ovat olleet tosi antoisia. On mukava matkustaa tutussa porukassa. Jäsenmäärä seurassa on ollut enimmillään vuonna 1981, joilloin seurassa oli 251 jäsentä. Jäsenet ovat tippuneet pois vuosi vuodelta ja tällä hekellä jäseniä on hieman yli 70 kappaletta. Kramforsissa asuu kaiken kaikkiaan noin 1.500 suomenkielen taustaista henkilöä. Ihmettelen sitä, että miksi he eivät halua tulla jäseniksi paikalliseen Suomi-seuraan?
Koko maassa asuu noin viisisataatuhatta suomalaista, mutta vain pieni osa on rekisteröitynä RSKL:ään (Ruotsinsuomalaisten Keskusliitto)! Eikö tämä ole ihmeteltävä asia? Ruotsinsuomalaisten Keskusliitto (RSKL) on tehnyt paljon kiitettävää työtä meidän kaikkien ruotsinsuomalaisten hyväksi tässä maassa. Toivomukseni on se että mahdollisimman monet ruosut liittyisivät jäseniksi joko paikalliseen Suomi-seuraan tai suorajäseneksi liittoon. Mitä enempi meitä ruosuja on rekisteröitynä liitossa sen paremmin saamme äänemme kuuluville ruotsalaisessa yhteiskunnassa.
RSKL:ään kuuluva Kramforsin Suomi-Seura on merkinnyt minulle paljon yli kahdenkymmenen vuoden ajan. Olen saanut tavata monenlaisia ihania ihmisiä. Ensi vuoden alusta lukien käännän elämässäni uuden lehden, ryhtymällä kirjoittamaan kahteen Suomessa ilmestyvään paikallislehteen.
Olen kiitollinen kaikille Kramforsin suomalaisille siitä, että olen saanut tavata teidät ja tehdä monenlaisia seuratöitä keskuudessanne niin kutsuttuna "jokapaikanhöylänä"!

MARJA-LEENA PAANANEN

12 kk 760 kr, 6 kk 390 kr
12 mån 760 kr, 6 mån 390 kr.
2 vuotta (24 kk) 1500 kr.
2 år (24 mån) 1500 kr.
Ilmestyy torstaisin 52 nroa/vuosi / utkommer varje torsdag.
Lehtitilaus/Prenumerera

Lehden voit ostaa seuraavista lehtikioskeista ympäri maata. Lehtimyyntipisteet