Elämme jälleen niitä aikoja, jolloin viime kesän romanttisten hetkien konkreettiset tulokset tuodaan esiin nimeä saamaan. Tähän tärkeään ajanjaksoon kuuluu RS-lehden Nimitutkimusjaoston huolella tekemä tutkimustyö, jonka tarkoituksena on antaa osviittaa niille kaikille perheille, joiden tuoreiden jälkeläisten otsatukkaa nimitouhuissa kastellaan. Ja kuten niin monta kertaa ennenkin, ovat havaintojen tulokset monelta kohtaa suorastaan hämmentäviä ja etenkin tuoreitten tyttölasten kohdalla, jotka sitten joskus ehkä tuskailevat, jotta mitä se äiti nyt meni tällaista nimeä keksimään. Tällaisia voi perheissä olla vaikka kaksi kuten Myllärniemi/Partasen ”Pullat”, viime vuoden puolella syntyneet kaksostytöt, jotka saivat nimikseen Vivia Ilmatar Ksenja ja Vellamo Kastehelmi Leila. Siinä on viisumihakemukseen kirjoittamista, jos maailmalla matkustaa! V-hohtoisuus lähtee ehkä siitä, että äiti on nimeltään Varvana. RS-tutkimus perustuu Helsingin Sanomien sunnuntainumeroihin.

Mutta talvessa kun vielä ollaan, kiinnittyy huomio siihen miten monella se heijastuu myös nimeen. Niinpä esimerkiksi Ylikorven ”tomera touhottaja” sai ehkä vähän kylmältä huokuvan nimen eli Halla Silmu Kanerva. Hänellä on kuitenkin perheessä jo samanhenkistä seuraa isonsiskon muodossa, Lumi Nuppunen nimeltään. Talvi on heijastunut myös Tourusen tyttöä ristittäessä, kun nimeksi tuli Ava Linnea Lumikukka. Varhon perheen tyttärelle on päätetty antaa niin kesän kuin talvenkin yhdistävä nimi ja tulokseksi on saatu Kaisla Rauni Talvikki.
Jos sitten tarkastelemme tyttönimiä, jotka olennaisella tavalla poikkeavat vanhasta, eli ovat jo kauan sitten hylänneet Liisan, Aunen, Maijan, Sinikan, Ellin ja joku vuosi sitten tuoreena esiin otetun Emmankin, löytyy runsaasti hyvin erikoiselta kuulostavia nimiä. Tällaisia ovat esimerkiksi Jokisen tytön saama nimi Tua Inka Aurora, ja samalla tähtikartalla on käyty myös Suopajärvi/Martikaisen perheessä hakemassa tytölle nimeä Velma Avene Aurora. Lappalaisen sukunimellä kulkee tyttö Linnéa Cassandra, vaikka Lapin puolessa voivat heittomerkit olla harvinaisia. Sarlundin perheessä löytyi tytölle fiinimpi nimi eli Fiinu Anniina. Nuutinen/Skyttä-perheen prinsessa sai nimen Pinja Fanni Peppina. Tämän kerran tyttöpuolen ”mestari” on ehkä kuitenkin Syrjäsen tyttö, jonka onneenpakahtumispisteessä olleet vanhemmat nimesivät.... tatarataa...Unna Fiia Hanneleksi! Ruotsin ”unna”-verbin puitteissa he ehkä sitten joskus voivat kysellä ”kan vi unna oss en Unna?” eli onko meillä varaa Unnaan?

Tytöille kun meni näin paljon tilaa, voi poikapuolelta todeta vanhojen nimien pysyvän loistossaan: On Eino Olavia, on Konsta Reinholdia (Pylkkäsen sukua?), on Eino Kaius Kaspian, löytyy Nuutti Johannes ja Juuso Kustaa, eli ulkomaalaiskaikuisten poikien määrä ei kovin korkealle nouse vieläkään, lieneekö syyt isissä, jotka tykkäävät, että turhaa hienostelua, vaikka voi sieltä joku Julius Márk löytyäkin. Vaan onpa hohtoa sielläkin, kuten Rusthollkarhun perheessä, jossa tuore lemmikki sai nimen Raku Rupert Evert! Japanissa tämä nimi tietäisi hyvää, kun sana ”raku” tarkoittaa iloa, mukavaa...

JUHANI LOMPOLO
---------------------------------------------------------------------------------------------------------

Ydintuskia

RS 8/10
”Pystyäksemme kohtaamaan kasvavat energiatarpeemme ja estämään ilmastonmuutoksen pahimmat seuraamukset, meidän tulee lisätä ydinvoimatuotantoamme. Se on niin yksinkertaista.”
Sanojen lausuja oli USA:n presidentti Barack Obama, joka niillä saattoi Yhdysvallat jälleen liikkeelle 30 vuotta pysähdyksissä olleella tiellä. Niillä siunattiin kahden uuden ydinvoimalan rakentaminen, joka Obaman mukaan oli vasta alkua uudelle ydinvoima-aallolle. USA:lla on nyt käytössä 104 reaktoria, mutta uusia ei ole rakennettu sitten vuonna 1979 tapahtuneen Three Mile Islandin ydinvoimalaonnettomuuden, joka pelotti suurta osaa maailmasta.
”Asiassa, joka vaikuttaa talouteemme, turvallisuuteemme ja planeettamme tulevaisuuteen, me emme voi jatkaa samoja vanhoja kiistoja vasemmiston ja oikeiston ja ympäristöväen ja yrittäjien välillä”, Obama sanoi.
Obaman liike oli omalla tavallaan historiallinen, koska se varmasti otetaan esimerkkinä siitä mihin ollaan menossa maailmalla, joka on yhä suuremmassa määrin huolissaan ilmastomme tulevaisuudesta. Öljyä palaa jo liikaa, hiili energian tuotossa tappaa järviä Ruotsissakin, eivätkä aikanaan paljon kohistut tuulivoimalat riitä kuin johonkin prosenttiin energiantuotannosta, energiapavuista puhumattakaan. Kehitys näkyy myös siinä, että parhaillaan on rakenteilla 56 uutta ydinreaktoria eri puolilla maailmaa, ja esimerkiksi Kiinaa panostaa lujaa ydinvoimarakentamiseen.
Olin seuraamassa läheltä kun Ruotsi 80-luvun taitteessa kävi juuri näitä keskusteluja, ja kiivaasti, niin, että vihollisia syntyi monilla rintamilla. Argumentit puolesta ja vastaan olivat paljolti samat kuin Ruotsissa yhä: ydinenergian puhtaus myönnettiin, mutta samalla pelättiin seurauksia jos reaktoreilla tapahtuisi suuren luokan onnettomuus ja radioaktiivisuutta vuotaisi maisemaan. Ydintuskan tuiverruksessa päädyttiin hyvin ruotsalaiseen ratkaisuun: ydinvoimaloista luovuttaisiin, kun ne luonnollisesti vanhenevat.
Naapuri-Suomessa on kuva ollut kokonaan toisenlainen: suomalaiset ovat satsanneet ydinvoimaan, osaksi energiasyistä, mutta takana on ollut myös ajatus, ettei Suomen tulisi olla liiaksi riippuvainen suuren itänaapurin öljystä ja kaasusta. Ydinvoimaloissa on panostettu erityisesti niiden turvallisuuteen, mikä on tietänyt sitä, että ne toimivat suurin piirtein sataprosenttisesti, kun Ruotsin vanhenevista laitoksista saadaan usein vain 65 prosentin tehot. Moni voimala on viime vuosina seissyt turvallisuussyistä kuukausikaupalla. Suomi rakentaa uutta viidettä ydinvoimalaa, jonka tuotanto yksinään lasketaan vastaavan kaikkien Tanskan tuulivoimaloitten sähköntuotantoa yhdessä. Sen avulla saadaan ilmalle haitallisia päästöjä vähennettyä 38 prosenttia. Linjalle suunnitellaan jatkoa.
Mutta Ruotsi. Miten käy ydintuulen ilmassa tie? Nyt on hallitus päättänyt esittää uusien ydinvoimaloitten rakentamista vanhojen tilalle, mutta valtiopäivät voi kaataa hankkeen jos vain muutama hallituspuolueen jäsen liukeaa rintamasta – ja oppositiohan uutta ydinvoimaa vastustaa. Eli ydintuska myllertää yhä monen poliitikon mielessä, vaikka ydinvoiman nykytila täällä tiedetään monella tavalla ränsistyneeksi. Eikä riitä, että tuskaillaan vain omista oloista: nyt on opposition ympäristöpuolue (MP) esittänyt, että paitsi Ruotsin omia voimaloita, tulisi Ruotsin Vattenfallin sulkea myös Saksassa omistamansa ydinvoimalat! Saataisiin tuskaa myös saksalaisten mieliin...

JUHANI LOMPOLO

---------------------------------------------------------------------------------------------------------

Jäät väistyvät
RS 6/10
Kun joskus aikanaan lensin ensi kertaa Japaniin, kulki kone Pohjoisnavan yli ja teki välilaskun Amerikan mantereelle, Anchorageen, bensaa hakemaan. Sitten lento jatkui unenpöppöröisten matkustajien katsellessa alla näkyvää autiota merta ja lopulta sitten, jos kohta vielä unisempina laskeutuessa Tokioon. Itse asiassa maisemat olivat historiallisia, ne näyttivät ns. kuuluisaa Koillisväylää, eli vesireittiä Euroopasta Aasiaan, joka oli auki vain pari kuukautta vuodessa. Nyt sitäkään ei enää näe, kun Finnair meni ja aloitti suorat lennot Tokioon Siperian yli. Taivaalta ei nyt näe porojakaan.
Koillisväylän katoaminen tavallisten ihmisten näkyvistä on vahinko etenkin suomalaisille, sillä meillä on siellä mahtavaa historiaa. Reitti Aasian nurkan ympäri on pakkasista johtuen auki vuodessa vain pari kuukautta, ja aivan näihin vuosiin saakka se ja Neuvostoliiton / Venäjän määräykset ovat pitäneet vieraat laivat poissa väylältä, joka siis ylittää 10 000 kilometrin mitat. Noita maileja lähti vuonna 1878 taittamaan suomalainen Adolf Erik Nordenskiöld, joka matkallaan sai nimensä merihistorian kirjoihin, ja sittemmin oman mitalin.
Purjehtelut katkesivat kuitenkin pitkäksi aikaa, kun Moskovan määräyksin väylää käyttivät lähinnä Neuvostoliiton ja sitten Venäjän sota-alukset.

Mutta aika on muuttumassa. Ja kuten niin moni muukin asia, siihen on vaikuttamassa ilmaston muuttuminen. Jäämeren ”kesäjää” on kolmen viime vuosikymmenen aikana pienentynyt jopa noin 40 prosenttia, eli väylä on auennut olennaisella tavalla merenkulun tarpeitakin katsoen. Moskovakin on lempeämpi ja päästi viime kesänä kaksi saksalaista kauppalaivaa ajamaan Aasiasta pohjoisen kautta Eurooppaan! Beluga-varustamossa oltiin iloisia: tämä vesiväylä lyhensi mannerten väliä peräti 7000 kilometriä matkassa ja säästi rahassa 300 000 euroa laivaa kohti, mitä olisi mennyt jos oltaisiin ajettu etelästä Suezin läpi. Tulevaisuuden pohjoisen laivakuljetuksissa säästyy sotahuoliltakin, jotka niin usein Lähi-idän maisemissa kauppalaivakuskeja vaivaavat.
Ja lisää on tulossa, lupaavat saksalaiset, jotka aikovat lähettää lisää laivoja väylälle, jonka avovesiaika vain lisääntyy lämpenemisen myötä. Ikävää on tietysti ilmastonmuutos, mutta yhteyden lyhentyminen säästää polttoainetta – ja sitä tietä myös luontoa. Säästöjä tulee yrittäjille, jotka kuljettavat tuotteitaan Aasian ja Euroopan välillä paljon halvemmalla ja turvallisemmin, sillä somalimerirosvot eivät taatusti lähde laivakaappauksiin pohjoisen pakkasiin! Ja turismi kukoistaa, kun pohjoisen jäisiä näköaloja voisi katsella laivasalongista...
Ja Suomi-poika voi ylpeänä nostaa tuoppiaan ja vaatimattomana valaista naapuria että se oli meidän Aatu, joka tämän huvin aloitti!

JUHANI LOMPOLO
---------------------------------------------------------------------------------------------------------

Tavatonta

RS 4/10

Kaikki kai ovat joskus nähneet kuvia intialaisista ja pakistanilaisista junista? Näistä, joissa ihmisiä istuu vaunujen katoilla, riippuu ovien ulkopuolella olevista kahvoista ja hyvä joukko vielä on ripustautunut vaunujen perään. Tällaista voi melkein kuvitella kokevansa odotettuaan Kööpenhaminan lentokentän Kastrupin juna-asemalla junaa tulevaksi. Tulee yksi, ajaa ohi, tulee toinen, ajaa ohi ja kolmas, tavallista lyhyemmän tuntuinen, vasta sitten pysähtyy, ovet aukeavat ja odottamisen kiukkua puhisevat ihmisevät tunkevat sisään. Menettäen viimeisenkin tipan etälomalla saatua hyvää tuultaan. Ainoa positiivinen puoli on, että junan konduktöörit tuskin pääsevät vaunujen läpi, niin, että matkustajilla on hyvä mahdollisuus selvitä liputta.
Eikä toisen varpailla seisominen ole ainoa ruuhkajunan viehätys. Siinä seisoo junan välikössä lähtöä toivoen ja yhtäkkiä on joka puolella kännyköitä, joihin puhutaan kaikilla eri äänenväreillä ja kielillä - ja yleensä asioista joiden ei luulisi kiinnostavan ketään; lähtö- ja tuloaikoja tietysti, mutta sen lisäksi kaikki uutiset tutuista ja vieraista ja heidän kotieläimistään. Jotta äänensä saisi ruuhkassa kuuluviin, pitää sen kohota, niin että junan ääntä ei kuulu. Lähikosketuksilta ei voi välttyä, ja niinpä esimerkiksi Tokion junissa on nykyään vaunuja vain naisille, jotka eivät halua ruuhkaista käpälöintiä.
Huonosta käytöksestä julkisissa kulkuneuvoissa on viime aikoina tullut kiivas keskustelunaihe - sen lisäksi tietysti, että junat tuntuvat myöhästelevän kaikkialla. Tässä suhteessa onkin kiinnostavaa, että Tanskan junissa ja metroissa on nyt aloitettu liike, jonka tarkoituksena on saada jälleen hyvät matkustustavat kunniaan. Syytäkin lienee, sillä junayhtiö DSB:n tilastoissa on valituksista jo kaksi prosenttia huonosta käytöksestä, esimerkiksi viime vuonna niitä tehtiin 89. Sama oli Köpiksen metrossa, joka on siitä vielä hankala, ettei niissä ole edes kuskia jolle voisi valittaa. Valitusten kohteena ovat usein nuoret häjyt, joitten kännyköistä ja röhötyksestä varsinkin vanhempi porukka valittaa, etenkin kun ei pääse istumaan edes vahingossa, hitauttaan. Sama puree kai Tukholmankin ruuhkissa.

Tanskalaiset haluavat kuitenkin muuttaa asioitten tilaa, ja juuri DSB on tässä ryhtynyt epätavalliseen toimintaan yleisen käytöksen korjaamiseksi. DSB on kutsunut ”työshoppiin” useita tärkeitä yhteiskunnallisia vaikuttajia, joitten tehtävänä on etsiä tapoja millä huonoon yleiseen käytökseen löydettäisiin parannusta. Esimerkiksi on otettu vuodelta 1918 olevat Emma Gadin ohjeet julkisesta käytöksestä jotka saadaan ajankohtaisiksi vaihtamalla ratikan tilalle vaikka metro. Ohjeena on: ”Vanhat hyvät tavat eivät koskaan vanhene. Mutta erityisesti kultaisina aikoina, joita meillä juuri on ollut, katsoo kansa, että kaikki on minulle ja minun ja muille pierua.” Ohjeissa kehotetaan varovaisuuteen riitelyn suhteen, koska ”matka päättyy aina, ja rähinöitsijä useimmiten joutuu vetämään lyhyimmän tikun”. Eikä todellakaan kannata ryhtyä rähisemään varsinkaan nuorten tanskalaismiesten kanssa. DSB ei kuitenkaan ehkä aina usko oppiensa tehoon, mikä käy ilmi seuraavasta Emma Gadin ohjeesta: ”Selvästikin on hyvää käytöstä sallia vanhemman Daamin tai Herran saada kovalla työllä hankkimanne istuinpaikka ylitäynnä olevassa vaunussa, mutta se voi ehkä olla enemmän kuin voi odottaa inhimilliseltä Hyvyydeltä”.

JUHANI LOMPOLO
---------------------------------------------------------------------------------------------------------

Viinan voima

RS 02/10

Nyt kun monet ovat lopettaneet ”Lapin kansan laulukirjan” sivujen kääntelyn, joka niin hupaisasti viihdytti itsenäisyysjuhlissa, pikkujouluissa, varsinaisessa joulussa, uutena vuotena ja loppiaisena ja vähän muulloinkin, on alettu selvittää miten paljon sivuja oikeastaan laulukirjasta kääntyi ja mitä se aiheuttaa laulajalleen. Näin myös RS-lehden Juovuttavien Juomien Tutkimusyksikkö, joka joutui yllättäen havaitsemaan, että maailmalla liikkuu hyvin paljon erilaista tietoa väkijuomien vaikutuksesta ihmisen terveyteen. Tällä ei siis tarkoiteta ”toisen päivän tuskia”, jotka ovat väliaikaisia ja parannetaan aspiriinilla, vihtomisella... ja kylmällä oluella.
Eli RS-tutkijat ovat keränneet viimeiseltä puolen vuoden ajalta erilaisia tutkimustietoja lallattelusiman vakavista vaikutuksista. Tutkimuksen pohjana ovat määrät, joita suomalaiset ovat kurkkuunsa kallistaneet. Nämä kertovat että vuoden 2008 aikana yli 15-vuotiaat suomalaiset joivat keskimäärin 12,5 litraa sataprosenttista alkoholia, eli keskimäärin kolme pulloa keskiolutta päivässä. Ruotsin suomalaisia ei ole tiedoissa eritelty, mutta olettaa voidaan, että suomalainen jano on yhtä suuri kummalla puolella merta sitten asutaankin. Tilastot kertovat edelleen, että suomalaiset nyt juovat pohjoismaalaisista eniten ja koko EU:n alueellakin ollaan korkealla, eli kakkosina hurjahumalaisten irlantilaisten jälkeen. Juopottelusta johtuen sitten koko EU:ssa lasketaan kuolevan vuosittain 195 000 henkeä a-holin haittavaikutusten takia. Suomessa laskettiin vuonna 2008 viinaan kuolleen 3000 ihmistä.

Mutta mihin lipittelijät sitten kellahtavat? Tuoreet tiedot kertovat, että suomalaiset ovat pääsemässä Euroopan huipulle maksavaivoillaan, eli maksakirroosilla jonka esiintyminen lisääntyy Suomessa nopeammin kuin missään muualla Euroopassa! Ollaan kovia poikia niinkuin Harri Olli hyppyrimäessä! Suomalaisten sydänääniä heijastaa että joka kolmas alkoholin tappama kuoli jouduttuaan humalassa tapaturmaan tai tappeluun. Vahingossa joi itsensä hengiltä 582 ihmistä! Miten se nyt niin kävikään?
Mutta sitten toiselle puolelle. Eli siihen, että lukuisissa tutkimuksissa on havaittu alkoholin nauttimisen olevan hyväksi ihmisen fysiikalle, jopa niin, että esimerkiksi Suomen Kansanterveyslaitoksen entinen johtaja Jussi Huttunen kulauttaa terveydeksi joka päivä yhden keskarin, mutta ei koskaan kolmea ”annosta” enempää. Paukkua siis, ja tokihan professorismiehen pitää tietää. Ja nyt on tullut aivan uutta ja ällistyttävää tietoa Espanjasta, viinivirtojen kotimaasta. Siellä kymmenen vuoden seuranta yli 40 000 ihmisen kohdalla on osoittanut, että päivittäinen juominen vähentää sydäntaudin riskiä miehillä yli kolmanneksella! raportoi arvostettu brittiläinen TV-yhtiö BBC. Naisten kohdalla edut eivät olleet yhtä suuret. Mutta toisaalta naisillekin on jo kauan suositeltu esim. Englannissa 2-3 viinilasia päivässä terveyden hoitamiseksi, kun miehille lasketaan sopivaksi 3-4 paukkua päivässä! Hyvien vaikutusten lasketaan tulevan mm. siitä, että alkoholi lisää verisuonissa ns. ”hyvän” kolesterolin määrää, joka taas estää ”pahan” kolesterolin määrää kasvamasta ja tukkimasta verisuonia. Ruotsissa ehkä samaan tarkoitukseen suositellaan kahta ruokalusikallista viiniä joka toinen päivä...
Eli kun näin siis on, mihin voi uskoa? Suomalaisista on juuri nyt todettu yli kymmenesosan siirtyneen viettämään ”tipatonta tammikuuta” - mikä tietysti ainakin estää suurimmat möhläilyt humalassa tai että ainakaan niitä ei voi lyödä viinan piikkiin...

JUHANI LOMPOLO

---------------------------------------------------------------------------------------------------------

Nauru kaukana

RS 53/09

Nauru on siitä kaukana. Ollaanpa missä hyvänsä, se on kaukana joka tapauksessa, kaikesta. Jossain keskellä Tyyntämerta, jonkun kymmenen kilometrin päässä päiväntasaajasta.
Siis mikä? Nauru. Siis tarkemmin ottaen Naurun Tasavalta, joka sellaisena on maailman pienin, mutta kaikesta huolimatta YK:n tunnustettu jäsen. Sitä pienempiä maitakin on pari, mutta ne eivät ole tasavaltoja, jolla on siis väkeä runsaat kymmenentuhatta henkeä. Ympärysmittaa on Naurulla 21 kilometriä ja tietä 18 kilometriä. Sen määrä vähenee, kun paikalle tulee laskeutumaan lentokone, jolloin osa tiestä muuttuu kiitoradaksi. On varsin jännittävä elämys katsoa koneen ikkunasta lähestymistä paikalle, joka muistuttaa pientä linnunpaskaa. Osuuko koneen kuski tienpätkälle ja riittävätkö jarrut pysäyttämään koneen ilman että käydään meressä kääntymässä? Siitä on nauru kaukana.

Uskonpa olevani ensimmäinen suomalainen lehtimies, joka on käynyt Naurulla. Parikin maailmanmatkaajatuttua, joista toinen jopa "keräsi" maita listoilleen on käynyt paikalla ja heidän pettymyksensä on varmaan ollut suuri, kun suurimman hotellin baaritiskin seinällä ovat katsoneet kävijöistä kertovia maailman setelirahoja. Saattoipa kavereita harmittaa, kun siellä seinällä näkyi suomalainen kymmenen markan seteli, allekirjoittajan lahjoittamana... Saakeli, ei oltukaan ensimmäisiä...
Mutta nyt palaamme linnunpaskaan. Naurun maaperä on nimittäin rakentunut kivettyneestä linnunpaskasta, joka on muuttunut fosfaatiksi ja sellaisena toi naurulaisille moneksi kymmeneksi vuodeksi hyvät vientitulot. Sitä louhivat tietysti muut, sillä naurulaiset eivät ole kuuluisia työinnostaan - mieluummin istutaan rannan isoilla kivillä ja kalastetaan merimetsojen avulla, varsinkin kun saalistakin oli luvassa hyvin, tonnikalaa. Väkeä töihin tuotiin muualta, viimeksi kiinalaisia, jotka sitten ovat olleet niin tehokkaita, että fosfaatin odotetaan loppuvan ensi vuonna. Australia on kuitenkin ennenkin pitänyt naapureistaan huolta niin, että he eivät ole joutuneet naurunalaisiksi ja niinpä kai käynee vastakin. Turismia eivät Naurun rannat suuremmalti kiinnosta, kun fosfaatin kaivuu on tehnyt saaren keskustasta karua kuunmaisemaa. Saaren luonnonvarat ovat niin heikot, että ruoka ja vesikin pitää tuoda muualta, oluesta puhumattakaan, jota australialaiset ilomielin liikuttavat laivalasteittain. Liekö aussioluen syytä sitten, että noin yhdeksän kymmenestä täysi-ikäisestä naurulaisesta on vailla työtä ja ylipainoisia.

Joulukuuta kohisuttaneen ympäristökonferenssin aikana on Naurunkin asema ollut ajankohtainen, sillä jo parikymmentä vuotta sitten ennusti YK, että tällä vuosisadalla Nauru tulee katoamaan ilmastonmuutosten takia. Fosfaatinlouhinnan kuunmaisema saattaa olla ainoa, joka jää pinnalle kertomaan joskus "kukoistaneesta" Nauru-kulttuurista.
Mutta naurulaiset ovat valmiita taistelemaan vastaan ja siitä itse asiassa tämä juttukin sai alkunsa. Juuri ennen joulua nimittäin Nauru pääsi maailmanuutisten joukkoon, jopa otsikoihin. Kysymys on maailmanpolitiikasta eli Venäjästä ja kahdesta sen entisestä tasavallasta, jotka viime vuoden Georgian sodan jälkeen julistautuivat itsenäisiksi valtioiksi, juuri Venäjän tukemana. Nämä ovat nimeltään Abhasia ja Etelä-Ossetia ja niille on sodan päättymisen jälkeen etsitty tunnustajia, jotka hyväksyisivät niiden itsenäisyyden. Tähän mennessä ei tunnustajia ole ollut montaa; Venäjä tietenkin, sen vanha ystävä Nicaragua ja sitten omapäinen Venezuela, joka haluaa näyttää maailmalle missä öljyradikalismi seisoo.
Ja nyt liittyy Abhasian tunnustajiin pieni mutta sitkeä Nauru! Ei pidä nauraa, sillä YK:n täysjäsenenä sen sana painaa siinä kuin muidenkin. Asiat eivät tässä maailmassa kuitenkaan tule ilmaiseksi ja niinpä raportoitiin, että Nauru on pyytänyt Venäjää sijoittamaan 50 miljoonaa dollaria projekteihinsa. Ehkä uusiin merimetsohautomoihin, hahhah.

JUHANI LOMPOLO

---------------------------------------------------------------------------------------------------------

Autopiiri pyörii

RS 51/09

Hyvin moni tämän lehden lukijoista on viettänyt, ja viettää edelleenkin, päiviään Ruotsin suurten autojättiläisten Volvo PV:n ja SAABin laajassa sylissä Trollhättanissa ja Göteborgissa. Ne ovat jopa omalla tavallaan saaneet suomalaisen leiman, vaikka ehkä alkuvaiheessa ei niiden hankkiminen omaan talliin ollutkaan niin helppoa, kun hinnat olivat kovat, vaikka laatu sitten -omista käsistä tullut - olikin sen arvoinen. Ja nyt kuluneen vuoden aikana ovat nämä automerkit tuottaneet lähennä huolen ryppyjä työntekijöilleen, kun Saabin kohdalla on puhuttu jopa konkurssistakin.
Mutta Volvo ja Saab eivät ole ainoat huolien masentamat. Koko maailman autoteollisuudessa vallitsee suuri sekasorto, jonka kaltaista ei ehkä ole nähty koskaan aikaisemmin. Kuviot ovat sekaantumassa kautta automaailman, paljolti koko maailman kokeman suuren talouskriisin takia. Yritämme tässä jutussa saada jonkinlaista kuvaa missä ja mihin suuntaan autoteollisuuden pyörät pyörivät.
Otetaan ensin vaikka Saab, suuren amerikkalaisen GM:n omistuksessa oleva, jonka vaikeuksien ratkaisuun on jo kauan etsitty ratkaisua uudesta omistajasta. Sellainen tuntui jo löytyneen ruotsalaisesta urheiluautojen tuottajasta Koenigseggistä, joka kuitenkin yhtäkkiä veti ostotarjouksensa pois, yllättäen. GM ryhtyi hakemaan uutta pelastajaa ja nyt puhutaan eniten hollantilaisesta urheiluautojen tuottajasta Spykeristä, johon GM:n sanotaan suhtautuvan myönteisesti. Kuva on kiinnostava, sillä jos Spyker onnistuu hankinnassa, on trollhättanilaisten sieluilla yllättäen venäläinen omistaja, eli suurliikemies Vladimir Antonov. Spyker ainakin lupaa tuotannon jatkuvan Ruotsissa. Huhuja on myös Saabin pilkkomisesta, ehkä kiinalaisvoimin - ja siitä tuli tietoa maanantaina, kun Beijing Automotiven ilmoitettiin ostavan osia Saabista.
Entäs Volvo sitten, joka on suuren Ford-jättiläisen kelkassa? Sillekin etsitään uutta omistajaa ja kuva on kiinalainen, sillä sen ostajaksi näyttää olevan nousemassa kiinalainen autotehdas Geely, joka tänä vuonna tuottaa 300 000 autoa Kiinan teille. Kiina on nopeaa vauhtia nousemassa maailman suurimmaksi autojen tuottajamaaksi, kun lasketaan että jo tänä vuonna Kiinassa tuotetaan 13 miljoonaa autoa. Volvon kohdalla on epäselvää, mitä siitä jäisi jäljelle Ruotsiin jos Geely selviäisi ostajaksi - ja monet Ruotsin autoasiantuntijoista epäilevät, että Volvon tulevaisuus siirtyisikin kauas itämaille...

Ja piiri vain jatkuu, kun Ranskan Peugeot/Citroen ja yksi Japanin suurista, mutta heikoista automerkeistä eli Mitsubishi ovat lyömässä jollain tavalla hynttyitä yhteen. Tämä toisi Mitsubishille ympäristöteknologiaa ja Peugeot pääsisi koettamaan onneaan Aasiassa. Sama on mielessä Volkswagenilla joka vakavasti pyrkii alan suurimmaksi maailmassa. Se on kahminut jo talliinsa Porschen, Audin ja Skodan ja nyt sen edustajat käyvät kauppaa japanilaisen Suzukin kanssa. VW on jo kova tekijä Kiinassa, mutta Suzukin avulla se tähtää Intian markkinoille, joilla Suzukilla on Suzuki Maruti-kärryillään jo puolet markkinoista. Intiassakin tuotetaan jo 2,3 miljoonaa autoa vuodessa. Venäjällä vanha tuttu Lada vaatii lisää tukea Ranskan Renaultilta, sillä muuten konkurssi uhkaa. GM:n omistama Opel on ollut tuskaisissa taisteluissa jo pitempään - ja sitäkin havittelivat kiinalaiset. Heistä muuten Geelykin taas kaipailee pääsyä Saabin ohjaksiin, ellei Volvo-puuhista tule mitään...
Tällaista on suuri ruljanssi autojen valmistajilla, joista ei kukaan oikein voi sanoa mihin suuntaan ratit kääntyvät. Ja niin surulliselta kuin se kuulostaakin, eivät saabien ja volvojen sitkeät rakentajat juuri kykene suuntaan vaikuttamaan.

JUHANI LOMPOLO

---------------------------------------------------------------------------------------------------------

Nuorru eläkkeellä

”Vanha manner” on ilmaisu, jota maailman tiedotusvälineissä tapaa edelleen usein. Pitkään sitä on käytetty Pohjois-Amerikassa, jossa Yhdysvaltain perustajat katsoivat että heidän yhteiskuntansa oli uutta ja modernia, joka kehitti uusia ratkaisuja vanhoihin ongelmiin - ja menestyi. ”Vanhalla mantereella”, joka merkitsi nimenomaan Eurooppaa, pitäydyttiin vanhoihin kaavoihin eikä helpolla laskettu irti menetelmistä, jotka tiedettiin toimiviksi, vaikka ei ehkä aivan niin virtaviivaisiksi kuin ”uudella mantereella”. Näin esimerkiksi ”uusilmiöiden” kuten autojen kohdalla: amerikkalaiset antoivat autoilleen vauhtimuotoja, siivekkäitä periä ja paljon kromia, kun eurooppalaiset ajattelivat taloutta ja kestävyyttä. Volvo Amazonia. Nyt tietysti tilanne on muuttunut niin että autopuolella edustavat itse asiassa ”vanhamanterelaiset” virtaviivoja ja tyylikkyyttä ja amerikkalaiset tarjoavat liiallista kokoa ja polttoaineen valtavaa kulutusta.

Mutta ”vanhan mantereen” leima on Euroopan otsassa ja ilmeistä on että se tulee siinä pysymäänkin vielä pitkään tulevaisuudessa. Kysymys on kuitenkin toisenlaisesta vanhuudesta, eli ihmisten ikääntymisestä, kun väki vanhenee enemmän kuin esimerkiksi juuri USA:ssa. Kyse on paljolti tietysti siitä, että Euroopassa on sosiaalinen edistys, vaikkapa terveydenhoidossa, kasvanut ja auttaa väkeä elämään kauemmin. USA:ssa kamppaillaan vasta nyt laista, joka antaisi edes jonkinlaiset terveydenhoidon takuut suurelle väestölle.
Samalla kuitenkin on eurooppalaisille alkanut selvitä, että vaikka turvaisa vanheneminen on hyvä asia, se ei ole sitä välttämättä koko mitalla. Kun ihmiset elävät kauemmin ja siirtyvät eläkkeelle poistuvat he myös työvoimasta ja nyt laskevatkin tutkijat että vuonna 2050 on Euroopassa yksi eläkeläinen kahta työikäistä kohti - joiden siis pitäisi myös muiden töiden ohella hoitaa vanhuksetkin. Suomi kuuluu näihin nopeasti vanhenevien maitten kärkeen. Lasketaan että vuosina 2008-2020 Suomen väestöstä yli 65-vuotiaitten määrä nousee 41 prosentilla! Samana aikana 15-64-ikäisten määrä vähenee viidellä prosentilla. Kuka hoitaa tyhjiksi jäävät työpaikat? Kysyä sopii.

Ruotsissa tilanne on hiukan toinen eli yli 65-vuotiaitten määrä kasvaa vain 28 prosentilla, kun 15-65-vuotiaitten ”nuorukaisten” määräkin kasvaa vähän eli 1 %. Kehitys on saanut monet miettimään vastatoimia ja yksi sellainen on työikäisten pito töissä kauemmin, toisin sanoen eläkkeellepääsyn nostaminen vaikkapa 67 vuoteen, kuten Saksassa on jo päätetty tehdä vuonna 2012. Jotkut maat, kuten Ruotsi, voivat toivoa helpotusta Euroopan oloissa suuren luokan maahanmuuttajavirrasta.
Ongelmia kuitenkin eläkeiän nostamiseen sisältyy. Niinpä toisen tutkimuksen mukaan henkilöt, jotka eivät viihdy työssään joko sen raskauden tai muun syyn takia haluavat eläkkeelle mieluummin aikaisemmin, mikä on ymmärrettävääkin, kun tutkijat ovat todenneet, että pääsy eläkkeelle raskaasta työstä voi tietää jopa kymmenen vuoden ”nuorentumista”! Tämä heijastui suoraan terveyden paranemisena esimerkiksi astman, erilaisten särkyjen, masennuksen ja sydänvaivojen kohdalla - joista jotkut vaivat saattoivat kokonaan kadotakin. Hyvin töissä viihtyneille ei eläkkeelle siirtyminen antanut samanlaisia seurauksia. Eli mitä tästä opimme? Ainakin sen, että eläkeiän nostaminen tietää raskaan työn raatajille lisää tuskaa, jota ei helpolla hyväksytä. Mutta samalla, kymmenen vuoden ”nuortuminen” eläkkeen ansiosta tietää vanhan mantereen vanhenemista entisestään - ja kuka sen seuraukset hoitaa? Hyvä kymysys.

JUHANI LOMPOLO

---------------------------------------------------------------------------------------------------------

Pohjan perillä

RS 45/09

Viime päivinä on keskusteltu vilkkaasti ruotsalaisen historiantutkijan Gunnar Wetterbergin ehdotuksesta, että viiden ristilippuisen pohjoismaan tulisi liittyä yhteen suureksi Pohjolan Liittovaltioksi. Kun Islanti, Norja, Ruotsi, Suomi ja Tanska liittyisivät yhden yhteisen - varsin värikkään tietysti - ristilipun alle, olisi sillä väkeä 25 miljoonaa ja suurta taloudellista voimaa, joka antaisi sille runsaasti kunniaa ja mainetta. Suurta pohjoismaista veljeyttä on jo nyt. Skål!
Ehdotuksesta on nyt keskusteltu RS-lehden Pohjolan Neuvottolassa ja löydetty runsaasti puolia, jotka olisivat niin puolesta kuin vastaan. Näin esimerkiksi uuden Pohjolan maisemat ovat toki kovin erilaiset, mutta juuri siitä syystä voisivat vetää turisteja tutkimaan vaihtelevia näkymiä. Suomella on karhuja täynnä olevat korpensa, kun taas Islannilta puuttuu puusto melkein täysin. Norjalla on vuorien reunustamat vuononsa, kun taas Tanskan korkein vuori, Himmelbjerget (!) kohosi melkein kolmeen sataan metriin, mutta nyt on suuri jätevuori ajanut korkeudessa sen ohi. Ruotsi voisi tarjota Tukholman Stureplania, jossa maisematuristi voisi seurata homo-, bi-, trans- ja queer-henkilöitten ilakointia nyt kirkollisiksi siirtyneitten homovihkiäisjuhlien jälkeen.
Ruokapuolella kiinnittää RS-Neuvottola huomiota suuriin variaatioihin, jotka eivät kuitenkaan sovi kokonaan yhteen. Ruotsilla on hapansilakkansa, Norja tarjoaa imelää mes-juustoa ja tanskalaiset veistävät voileivän päälle sentin paksuisen läskiviipaleen. Islannissa se korvataan valaanrasvalla. Kukaan muista ei tietysti sitten voi hyväksyä suomalaiserikoisuutta eli maksalaatikkoa rusinoilla.

Urheilurintamalla on myös suuria eroja, kun Tanska ajaisi malliksi naisten käsipalloa, jossa näkee enemmän hikisiä naisia kuin missään muualla. Norja tietysti tarjoaa pipopäisiä hiihtoretkiä ja Islanti uintia kuumissa lähteissä. Suomi toisi tarjolle urheilurintamalla vaimonkannon ja saappaanheiton, vai oliko se päinvastoin. Ruotsin värikästä urheilutarjontaa taas voisi seurata Hammarbyn futisfanien rakettiammunnoissa.
Sotarintamalla olisi sitten myös suuria eroja. Islantia puolustavat tätä nykyä korkealle suitsivat geysirit, joita moni vihollislentäjä pelkää. Suomi pystyy polkaisemaan esiin 350 000 sotilaan armeijan, kun taas Ruotsin puolustuksesta vastaa aseistakieltäytyjänä tunnettu puolustusministeri. Norja on kehittänyt kokoonmenevät puolustukselliset hiihtosauvat, naamioväriltään valkoiset. Kesähiihtoon on väri toinen. Tanska taistelee muslimeja vastaan Afganistanissa, kun muslimit taistelevat Tanskaa vastaan Kööpenhaminan pohjoiskortteleissa.

Uuden Pohjolan Liittovaltion valtionpäämieheksi ehdotetaan Tanskan kuningatar Margareetaa, ja tällä naispuolella ristilippulaisilla on paljon ja painavaa tarjottavaa. Suomessa hallitsee Tarja Halonen, Ruotsissa nousee valta(?)istuimelle pikapuoliin Victoria, Islanti on jo kokeillut presidenttinä Vigdistään ja Norjassa ovat naiset olleet kautta vuosien kovaa kaartia, mitä kalanperkaukselta ovat ennättäneet.
Kaikesta huolimatta näyttää kuitenkin siltä, että Pohjolan poliittiset johtajat suhtautuvat asiaan jossain määrin torjuvasti. Mutta sitä kannattaa harkita ja tässä ennuste toiminnasta neuvottelujen jälkeen, joka ehkä kuvaa henkeä hyvin. Näin kuvasi ruotsalainen pankkimies pohjoismaisia kokoustuloksia: Kokouksen jälkeen menee suomalainen kotiin ja panee päätökset toimeen. Ruotsalainen lähtee kotiin ja kertoo miten mukava kokous oli ollut. Tanskalainen menee kotiin ja tekee jotain ihan muuta kuin on päätetty, ja norjalainen ei sen paremmin tee kuin sanokaan mitään asiasta kotona. Islantilainen mennee kotiin ja kuumaan lähteeseen kylpemään.

JUHANI LOMPOLO

---------------------------------------------------------------------------------------------------------

Vanhuuskisaa

Olin kesällä nostalgiamatkalla Japanissa, katsomassa vanhoja kotiseutuja, joista yllättävän monet vielä olivat entisellään, vaikka väliin oli noussut kymmenien kerrosten pilvenpiirtäjiä. Japani on kuitenkin siitä erikoinen, että jos on välissä vaikka pieni temppeli, jonka lammikoissa karpit polskuttavat, se yleensä jätetään koskematta, koska kivimaisemassa sellaista tarvitaan. Hetki hiljaisuutta.
Tokion vilkkaassa junaliikenteessä, jossa junat kulkevat minuutilleen, aloin seurata kanssamatkustajia uudelta kantilta, jota en aiemmin ollut tehnyt. Väki oli vanhentunut, mikä tietysti on selvääkin, kun omasta asumisestanikin oli jo mennyt runsaat kymmenen vuotta. Harmaata oli kertynyt omalle otsallekin. Mutta japanilainen vanhempi sukupolvi on hyvin erilaista kuin nuoremmat, pari- ja kolmikymppiset. He ovat pienempiä ja esimerkiksi 150-senttisiä vanhoja tätejä on runsaasti. Kiloja ei ole tullut sen paremmin miehille kuin naisillekaan liikaa, vaan junassa voi nähdä vaikkapa 80-vuotisen herrasmiehen, josta näki hänen olleen mukana toisessa maailmansodassa. Vanhanakin vielä jäntevä ja päättäväinen. Nuorimmat ovat nyt jopa 20-30 senttiä pitempiä, tukevampia ja fyysisesti aivan kuin omassa sarjassaan.

Miksi näin? Olennainen vastaus on ruoassa ja muissa elinolosuhteissa, joissa vanhemmat ovat elämänsä viettäneet. Ruoka oli paljolti vihanneksia ja kalaa, joka ei ehkä antanut mittaa miehelle, mutta oli terveellistä ja vähemmän haitallista, kuin nyt läskiä ja juustoa pursuvia hampurilaisia popsivilla nuorilla - ne ovat tulleet sodan voittaneiden amerikkalaisten mukana. Juotavaksi oli vihreää teetä, ei limppareita. Ja suhtautuminen elämään sodanjälkeisissä oloissa oli tiukka: "gambarimashoo!" eli taistellaan! Sisu-henkeä ikäänkuin. Näillä eväillä japanilaisista tuli maailman pisimpään elävää kansaa, jonka eliniän odotukset nousivat yli 80:n ikävuoden.
Noilla perustoilla Japanin väkiluku nousi yli 125 miljoonan, mihin tietysti auttoi vahva taloudellinen nousu viennin suurmenestysten myötä. Mutta nyt ovat japanilaiset joutuneet uuden ilmiön eteen, kun väkiluku on kääntynyt alaspäin ja lasketaan laskevan jonkun vuosikymmenen aikana yli 30 miljoonalla. Talouskriisi iskee mm. syntyvien lasten määrään, joka alkaa olla maailman alhaisimpia - ja kuka 60 tuntia viikossa töissä käyvä mies jaksaisi niin kovasti lapsentekoa ajatellakaan? Nyt vaaditaankin toimia, joilla syntyvyys saadaan jälleen kasvuun.

Japanin taustaa vasten on kiinnostavaa katsoa ikätilastojen kakkosta eli Ruotsia, jossa myös eletään 80 ikävuoden korville. Ruotsin luvut perustuvat hyvin paljon toisenlaiseen elämään kuin mitä Japanissa. Ruokaa on runsaasti, läskiä syödään ja makkaraa ja vasta viime aikoina on liikunta alkanut iskeä paremmin läpi.
Pitkää ikää ei siis tällä pohjalla helposti hankita ja pitkien ikien salaisuus täällä onkin ehkä kuuluisa "hyvinvointi", joka ainakin tähän saakka on hoitanut ikävuosien kasvun. Se ehkä hoitaa myös lasten lisääntymisen, kun täällä panostetaan lapsiin ja perheeseen noin neljä kertaa enemmän kuin Japanissa - ja lasketaan sisään myös enemmän väkeä ulkoa. Mutta kisa maailman ikääntymisen grand-prixistä on kova, ja vaikka Ruotsi tällä hetkellä olisi vauhdissa, ovat japanilaiset väkeä, jolla vieteri kestää - kirimiseenkin.

JUHANI LOMPOLO
---------------------------------------------------------------------------------------------------------

Suomi-pojasta Japani-ministeri
RS 37/09
Japanin vaaleissa ehdokkaat erottaa hyvin helposti katukuvasta: he istuvat mustan auton etupenkillä ja vilkuttavat ikkunasta ohitettavalle väelle. Valkoisen hanskan peittämällä kädellä. Pysähdyksiä tulee ehkä rautatieaseman edessä, jossa kaiutinauton katolta sitten valaistaan väkeä poliittisista ajatuksista.
Mutta Tokionlahden rannalla olevassa pienessä Yugawaran kaupungissa nähtiin 90-luvun alussa toistakin. Mies liikkui kaduilla jalan tai polkupyörällä ja pysähtyi juttelemaan ihmisten kanssa kadulla ajatuksistaan mitä hän tekisi, jos valittaisiin Yugawaran kaupunginvaltuustoon. Ilmeisesti vaalitaistelutapa puri, sillä hänet valittiin valtuustoon saman tien vuonna 1992. Mies oli nimeltään Marutei Tsurunen, joka on hyvä japanilainen nimi, siihen on kiinalaiset merkitkin, vaikka Tsurusen "tsuru" ei olekaan kurki, kuten ensihaastattelussa luulin (tarkoittaakin jousen jännettä). Mies sinällään poikkesi muista ehdokkaista - hänellä on japanilaisia paljon vaaleammat hiukset ja kasvonpiirteet ovat kaikkea muuta kuin japanilaiset. Eikä ihmekään, miehen alkuperäinen nimi on Martti Turunen, hän on suomalainen ja lähtöisin Lieksasta.

Nyt hän on jo jäävä Japanin historiaan, ensimmäisenä länsimaisena kunnallispoliitikkona ja sitten jonkun vuoden päästä vielä valittuna Japanin parlamentin ylähuoneeseen. Siinäkin hän on ollut ensimmäinen ulkomaalaistaustainen. Tätä nykyä hän on tietysti Japanin kansalainen, muuten ei politiikassa olisi edistytty.
Turunen ei tullut Japaniin kuitenkaan poliitikoksi vaan diakonina, joka sitten innostui japaninkielestäkin niin, että käänsi osan Japanin kulttuurin suurteosta ”Genjin tarinaa”. Turunen ihastui muutenkin Japaniin, niin, että lähetystyö jäi pois ja hän siirtyi ”siviiliin” ikäänkuin, pääasiassa englantia opettamaan.
Turusta sitoo maahan nyt myös japanilainen vaimo. Politiikasta tuli kuitenkin varsinainen side, kun Turunen keksi ottaa pääteemakseen ympäristöasiat ja etenkin luomuruoan, joka Japanissa on noussut tärkeäksi vasta viime vuosina. Se nosti hänet parlamenttiinkin ja nyt näyttäisi siltä, että ”suomalainen” luomu voi tehdä hänestä jopa hallituksen varaministerin: ”Luomu on lisääntymässä Japanissa kovaa vauhtia”, Turunen kommentoi ja toivoi että hänet valittaisiin vaikkapa maatalous- tai ympäristöministeriöön.
Marutei Tsurusen kirkkaat näkymät ovat seurausta Japanin Demokraattisen puolueen suurvoitosta vaaleissa runsas viikko sitten, kun keskusta-liberaalina pidetty puolue rökitti maan tasalle Japania yli puoli vuosisataa hallinneet konservatiivit. Tappion tekijöitä olivat vanhan hallituksen skandaalit ja korruptio, joita nyt Tsurunenkin lupaa pyrkiä poistamaan, ehkä siis ihan hallitustasolla. Hän myöntää että muutos on Japanissa jähmeätä ja erityisen jähmeitä ovat virkamiehet, jotka ovat tottuneet ihan toisenlaiseen hallitustapaan, missä he hoitavat asioita, eivätkä halua vallasta luopua. Toisaalta, suomalaisethan ovat pohjaltaan sitkeitä, Japanissakin.

Lopuksi vielä näyte Tsurusen Genjin käännöstyöstä, joka voisi kuvata vaikka vaaleja...
"Murasaki oli asettunut lähelle verantaa seuraamaan myrskyn raivoa puistossaan. Puiden oksat katkeilivat tuulessa ja lehdet lensivät niin tarkkaan, ettei edes aamukaste löytänyt enää lepopaikkaa puiden oksilta."

JUHANI LOMPOLO

---------------------------------------------------------------------------------------------------------

Kovan tien kulkija
RS 35/09
Kimchi kuuluu maailman omalaatuisimpiin syötäviin. Se ei toki ole hienoilla mausteilla koristeltu tai tarjoilla siroilta lautasilta. Ei, se kuuluu jokaisen korealaisen arkipöytään, millaisessa kupissa se nyt sitten satutaan tarjoilemaankin. Mutta sen luonne tiivistyy syödessä. Otat vähän kimchiä suuhun ja jos et ole ennen yrittänyt, saat hakea kiireen vilkkaa kylmää vettä paloa sammuttamaan - tai olutta kuten korealaisilla on tapana tehdä. Kimchin yksinkertainen pohja on kaalia, jota on haudutettu mausteissa pitemmän aikaa ja sitten nostetaan pöytään antamaan väriä varsinaiselle ruoalle.
Kimchi on omalla tavallaan korealaisen kansanluonteen kuva. Yksinkertainen mutta värikäs - maullisesti siis - ja kovaa tavaraa. Niin ovat korealaisetkin, vaikka yksinkertaisuuden taustalla on pitkä ja hienostunut kulttuuri. Olen kimchiä nauttinut korealaishahmon pöydässä, jonka itsessään voi sanoa edustavan korealaisen luonteen parhaita puolia: rohkeutta, suoruutta ja sitkeyttä.

Tämä hahmo oli Kim Dae-jung, Etelä-Korean entinen presidentti ja vuoden 2000 Nobelin Rauhanpalkinnon voittaja. Kimchin maistelu tuli haastattelun aikana Etelä-Korean pääkaupungissa Soulissa vuonna 1985, kun hänet jälleen kerran oli suljettu kotiarestiin, mutta sai kuitenkin ottaa vastaan ulkomaanvieraita, journalistejakin. Kim esiintyi normaalisti tummassa puvussa, mutta kotiarestioloissa hänellä oli Korean niemimaan perinteinen asu löysät housut ja takki. Kun oltiin kimchit ja muut nautittu Kim kutsui alakertaansa, jossa hänellä oli ”ateljee” kiinalaisten merkkien kirjoittamiseen ja varmalla kädellä hän sitten piirsi vieraalleen tämän valinnan motoksi mukaan:
"Etsi totuutta toimien".
Kimin läpikäymä elämä oli jo tuossa vaiheessa värikäs. Oli murhayrityksiä sen jälkeen kun hän oli asettunut vastustamaan maan silloista diktaattoria, mistä seuraten hän sai kulkea kepin tukemana lopun elämäänsä. Oli kidnappauksia, mm Tokiosta kun korealaisagentit olivat kuljettamassa häntä veneellä kotimaahan ja äkkiä päälle ilmestyi helikopteri - amerikkalainen, ehkä - joka pelotti agentit säästämään hänet hukuttamiskuolemalta. Kuolemantuomiokin tuli ja sitten karkoitus USA:han, kun sotilaat jatkoivat valtaansa maassa. Soulin olympialaisia 1988 saadaan ehkä kiittää siitä, että maassa siirryttiin demokratiaan - ja Kim Dae-jungkin päästettiin mukaan politiikkaan. Kim kuoli viime viikolla sairauteen 85-vuotiaana.

Hän oli demokraatti, jolle Pohjoismaat olivat jonkinlaisena esikuvana, ja sen nojalla hänet lopulta valittiin maan presidentiksikin vuonna 1997. Kimin jäljet Korean historiassa jäävät kuitenkin syvimmin ponnistuksiin, joilla hän yritti luoda yhteydet jaetun niemimaan hurjempaan osaan eli pohjois-Koreaan, missä omalaatuinen ”sosialismi” oli vallinnut 50-luvun sodasta lähtien, muun maailman torjuen. ”Päivänpaistepolitiikka” oli Kimin linjana ja sen puitteissa hän tapasi myös pohjoisen nykyisenkin johtajan Kim Jong-ilin, joka ”päivänpaisteen” väistyttyä on pitänyt maailmaa pelossa pohjois-Korean kovalla ydinasepolitiikalla. Kim Dae-jungia synkentymisestä ei voi syyttää, vaan lähinnä hänen seuraajiaan. Yrityksistään hän siis kuitenkin sai Nobelin Rauhanpalkinnon.
Korealaiset ovat kokonaan omaa väkeään, kuten sanottu, jukuripäisiäkin kuin suomalaiset. Kimin kaltaista ”päivänpaistetta” tarvitaan kuitenkin paljon sovun saamiseksi Korean niemimaalle, kun ajattelee, että maailmaa ravistelleesta Korean sodasta on jo yli 50 vuotta, mutta sen virallisesti päättävää rauhaa ei ole vieläkään saatu aikaan.

JUHANI LOMPOLO

---------------------------------------------------------------------------------------------------------

Uusnimittelyä

RS 33/09
Vain vajaa kuukausi on ehtinyt kulua siitä kun kolumnin nimijaos julkisti tuoreimman raporttinsa siitä, miksi suomalaislapsia on tänä vuonna nimetty. Suomessa vietetyn loman yhteydessä tuli jaoksen johtajan käsiin kuitenkin materiaalia, joka ehdottomasti pitää saada julkisuuteen nyt, vaikka seuraava tutkimusraportti olisi ollut muuten tulossa vasta ensi vuoden puolella. Sunnuntaina 26. heinäkuuta julkaistun Helsingin Sanomien vauvasivu on tähän asti lyömätön! Se heijastaa vauvavanhempien pitkällisiä - ja ehkä tuskaisiakin - aivovaivoja uusien vauvojensa ristimiseksi. Tämän kirjoittajalla on pitkä historia HS:n kanssa, mutta näin valtaisan värikästä nimivirtaa ei ole ennen silmiin tullut!

Jotta pääsisimme oikeaan nimihenkeen, aloittakaamme runolla:
Kevätilo sydämissä / kukat nurmen puhkeaa. / Pikkutyttö, pieni nainen / tervetuloa maailmaan. Tämä runo oli koristamassa Eräkankaan perheen ilmoitusta, että syntynyt tyttö oli saanut hyvän suomalaisen nimen Elea Maria Benjamina.
Jenna Vanessa Isabella on nyt Järven perheen tuorein tulokas nimeltään.
Juuli-Olivia Justiina kiekaisee Tuomalan perheen lastenhuoneessa.
Eevi Lilja Lusina puolestaan on saanut Nybergin perheen rakkauden.
Aada Sofia Eveliina toivon mukaan tulee, kun Lämsän perheessä huudetaan.
Kerttu Vilina Vilhelmiina puolestaan on Laukkanen/Varinen-perheen kuopus.
”Haikaralle toive kuiskattiin ja tuplana se täytettiin”, raportoivat Tonttilan perheen vanhemmat ja antoivat tuoreille tytöilleen nimiksi Lumi Linnea Josefiina ja Kielo Kaneli Vilhelmiina. Sopii niitä nimiä suussa maistella.
Sama haikara oli ilmeisesti asialla myös Vihmakosken perheessä, jonka tuoreet tytöt ovat nyt nimeltään Fiia Helmi Helena ja Fanni Lahja Alina.
Nimiraporttimme kärkisijaa tavoittelee sitten Turkama/Reenpää- kaksikon ”papunen” eli tytär, joka sai dramaattisen nimen Natalia Rita Tuometar.
Ykkössijalle tässä nimihätkähteisessä raportissa kuitenkin kiipeää kirjoittajan silmissä Ojalan perheen tytär Jyväskylästä nimellään Friida-Elliida Linnea! Siinä on saatu tytölle nimihehkua vaikka kuinka ja yksi äffä ja kaksi deetäkin!

Tässä vaiheessa täytyy kiinnittää huomio siihen, että lista koostuu vain tytöistä, mutta jostakin syystä ei pojannimiin tuntuisi omistettavan niin paljon mielikuvitusta ja kekseliästä kuvakieltä. Siellä voi olla joku Iippo, Julius ja Eeli, mutta Friida-Elliidan korkeuksille ei poikapuolella ylletä. Miksi? Sopii ihmetellä. Kirjoittajan miessikasovinistimielikuvituksen puitteissa vaikuttaisi siltä, että hienonimien takana on nuoria äidinnupukoita, jotka irroittivat nimikaasun, kun itselle oli annettu joskus nimeksi sannoja, anuja, tiinoja ja vain joku harva päässyt muotinimi emman tasolle...
Sama nimisovinismi nostaa tässä myös varoittavan sormensa muistuttamaan että nimihienoudet saa kantaakseen henkilö, joka ei ehkä ole niin kovin innokas kajauttamaan luokan edessä opettajan kysyessä nimeä, jotta Natalia Rita Tuometar!
Tämän tunteen on kirjoittaja itsekin kokenut ilmoittaessaan koulussa toisen nimensä Pekaksi, kun se Petteri niin hävetti. Se ehkä oli kostoa äiti-Aunelta, joka kautta vuosiensa yritti - näytti ainakin - piilotella kakkosnimeään Aallotar...

JUHANI LOMPOLO


---------------------------------------------------------------------------------------------------------

Nimimaisemaa

RS 31/09

Olemme jälleen tulleet siihen vaiheeseen vuodesta, jolloin kolumnitoimituksen tieteellinen nimijaosto on saanut aikaiseksi puolivuosiraporttinsa siitä, minkälaisia nimiä Suomessa vanhemmat ovat antaneet tänä vuonna syntyneille lapsilleen. Lapsia on syntynyt runsaasti - kymmeniätuhansia kaikkiaan - eikä kaikkien heidän tietonsa toki ole nimijaostomme saatavilla, mutta otanta on laaja siitä huolimatta, eli Helsingin Sanomien syntynyt-osastot sunnuntaisin.

Jos lähdemme tarkastelemalla tytöille annettuja nimiä, on todettava, että suuntaus nimetä tytöt usein vierasperäisiltä kajahtavasti on jatkunut kuten esimerkiksi Loposen tytön Luna-Sofie Louise-nimessä. Gustafssonin ehkä oopperaa harrastavassa perheessä on nyt tyttö nimeltä Sofié Aida Amelié. Siilin-perheen tyttö puolestaan sai nimen Carolina Ava Inkeri, josta Ava ehkä kertoo historiallisesta elokuvien harrastuksesta. Ehkä siihen viittaa myös Sinisalon perheen tuoreen tyttären nimi Mandy Ellen Maria. Luontoa sitten ehkä heijastaa Svartströmin perheen tyttö Aava Emilia Aallotar. Aava-nimi edustaa ehkä uutta virtaa, kun Paajasen tyttökin sai nimen Aava Larissa. Maasalon perheen tytön nimessä Lumia Leena Mikaela on taas kaikua Lumia / Livia-linjalta viime vuodelta. Salosen perheeseen saatiin kaksoistytöt, joille kasteessa tuli nimet Amanda Olivia ja Emilia Alexandra.
Kokonaan omaa leimaansa edustavat Toivasen perheen tytöt, joista uusin sai räiskyvän nimen Tähti Sade Susanna. Tähden vanhemmat sisaret tunnetaan nimellä Tua Saga Susanna ja Taika Sole Susanna. Siinä perheessä löytyy nimien taikaa...

Poikien puolella ei ulkomainen kajahdus ole niin yleistä, vaikka esimerkiksi Rautesalon lastenhuoneesta löytyy nyt Kevin Kristian ja Siiralta Marcus Mikael Martin. Poikien nimissä on enemmänkin vanhahtavaa kaikua kuten Kettusen perheessä Akseli Vertti Samuli ja Rantalan perheessä Samuel Julius. Kurkivuorilla juhlitaan Elias Eetu Olavia. Taskisilla on nyt poika nimeltä Nemo Valtteri ja Vanhasen poika edustaa raamatullista historiaa nimellään Nooa Boris. Miettisen perheessä on ehkä tämän tutkimusraportin epätavallisin poika nimellään Aatos Erkka Olavi, joka saa monet varmasti ajattelemaan Sanoma-korporaation tärkeätä johtohahmoa.
Nimijaos sai raporttiaan varten myös Suomen Väestörekisterikeskuksen kokoaman tilaston, jonka mukaan viime vuoden suosituin tytön nimi oli Emma ja poikien puolella suosittiin eniten Onnia - mitkä molemmat näkyivät kasteilmoituksissakin tiheään, kun Emmoja oli luvultaan 487 ja Onni-poikia taas 517 kappaletta. Muita viime vuoden suosikkeja olivat Emilia ja Sofia ja poikien puolelta löytää tämän kirjoittaja ilokseen suosittuna kautta vuosien säilyvän Juhanin.

Ja lopuksi raportoidaan Suomesta saatua palautetta, jossa "Marja-mummo" Salosta kertoo perheensä tuoreesta nimilistasta, johon sisältyy myös nimi Linus Leonardo. Siinä täytyy sanoa olevan ainesta vaikka mihin, kun nimet edustavat kovan luokan viisautta niin nykyaikana kuin hamassa historiassa...

JUHANI LOMPOLO

---------------------------------------------------------------------------------------------------------

Abba ilman silliä

RS 27/09

Me jotka olemme ajaneet Tukholman Stadsgårds-laituria pitkin kohti Viking Linen laivoja koto-Suomeen päästäksemme, olemme joskus ihmetelleet vanhaa taloa, joka on tuntunut olevan remontissa jo ties kuinka kauan. Eikö siitä koskaan tule mitään? Tämän hetken, ulkomailta saatujen RS-tietojen mukaan EI tule mitään.
Siihen piti tulla yksi Tukholman suurista kulttuuripitoisista vetonauloista. Abba-museo! Laitos joka olisi ollut omistettu Ruotsin kuuluisimmalle pop-bändille, joka siis oli enemmänkin kuuluisa maailmalla kuin kotimaassaan. Neljän hengen porukka, joka voitti Eurovision laulukilpailut vuonna 1974 laulullaan Waterloo ja sen jälkeen aloitti maailmanvalloituksen, joka teki siitä ”Ruotsin suurimman vientitavaran Volvon jälkeen”, kuten englantilaislehti Daily Mail viime viikolla asian ilmaisi.

Abba-museon ajatuksen takana oli pariskunta Ulf Westman & Uwa Wigenheim-Westman, jotka lienevät tutustuneet esimerkiksi Beatlesien museoon Liverpoolissa ja Elvis Presleylle omistettuun museoon, missä mm. säilytetään haulikkoa, jolla Elviksen sanotaan keskeyttäneen huonon TV-ohjelman. Näihin museoihin on jatkuvasti kävijöitten virtaa, joten miksi ei Abba-museoon? Ja vielä paikalla Tukholman satamassa, jonne voisi helpolla kyyrätä kaikkien kaupunkiin tulevien risteilyalusten tuomat turistit.
Abban suhtautumista oli museoajatukseen kuvattu kielteiseksi, mutta pariskunta onnistui saamaan heidät mukaan kokonaan uudella museotoiminnan käsitteellä. Museo-abbailu ei olisi ollut vain lasikaappien katsomista, vaan tarkoitus oli rakentaa esimerkiksi studiotiloja, joissa kävijä voisi vetää Waterloota karaoke-taustalla ja saada levyn mukaan kotiin vietäväksi. Lavalla olisivat esiintymistä koristaneet aito-Abbojen hologrammit ja fanit olisivat myös voineet päästä Abban pukeutumishuoneisiin ihan melkein todellisuudessa. Tietysti olisi ollut mukana myös Abbaan liittyneitä esineitä, kuten Waterloo-vaatteita ja korkeakorkoisia saappaita. Ja musiikkia tietysti.

Mutta. Nyt on projekti mennyt kumoon ja syyksi kerrotaan Abbankin asialle omistama aihe ”Money, money, money!”. Homman kustannukset olivat korkeat alusta lähtien, mutta ystävällinen Tukholman kaupunki lähetti vielä Satamalaitoksensa asialle vaatimaan lisää rahaa, aina 50 miljoonan kruunun edestä, miljoonien päälle, jotka oltiin ehditty touhulle jo budjetoida. Lisärahaa tarvittiin ”museotyömääritteiden suorittamiseen”, kuten Satamalaitos ilmoitti - ja niihin miljooniin projekti tyssäsi. Idea-pariskunta on myynyt ajatuksen näyttely-yritykselle, joka aikoo tehdä hankkeesta liikkuvan.

Kiinnostavaa tässä yhteydessä kuitenkin on, että Abba-museohankkeen kaatumisesta kertoivat viime viikolla ensin ulkomaiset lehdet, kuten Herald Tribune, Daily Mail ja Daily Telegraph, kun ruotsalaisten tiedotusvälineitten hakupurkeista löytyi tuoreinta materiaalia - jos löytyi - kaukaa viime vuoden puolelta. Ulkomaan jutuissa otettiin esille vastahakoinen asennoituminen, joka Ruotsissa oli Abban ensimmäisten menestysten jälkeen, joka tosin vuosien mittaan hiukan parani. Mutta olisiko niin, että hupijuoruista niin himokkaat Ruotsin lehdet eivät ole päässeet eroon vanhasta hyvästä ruotsalaisasenteesta, joka leikkaa matalaksi sellaiset, jotka luulevat olevansa muita parempia. Jopa Abban.

JUHANI LOMPOLO

---------------------------------------------------------------------------------------------------------

Torakat tulevat

JUHANI LOMPOLO
RS 25/09

Tähän uskovat maailmalla monet: kun ydintuho on iskenyt ja murskannut matalaksi kaiken, niin, että maisema on pelkkää savuavaa rauniota, jossa ihmisiä ei enää näy, löytyy jostain tuhon keskeltä varmasti kivi. Sen kiven alta, kun pahin savu on kadonnut ja tyhjyys vain vallitsee, ryömii elukka, jolla on kuusi jalkaa ja pitkät tuntosarvet. Se tarkkailee ympäristöään ja havaitessaan sen rauhalliseksi, se kiipeää takaisin kiven alle, kertomaan perheelleen, että tie on selvä. Tämä otus on torakka, maailman sitkeimpänä pidetty eläin.

En ollut koskaan torakkaa Suomessa nähnyt, vaikka tietysti kirjallisuudessa niistä mainittiin myös nimikkeellä russakka. Kun sitten olin lähtenyt Japaniin ja ensimmäiset päiväni Tokiossa vietin paikallisessa opiskelija-asuntolassa, nousi tukka melkein pystyyn kun kaapin ovessa havaitsin vilkasta liikettä! Siinä olivat paikalliset kotieläimet tulleet toivottamaan uuden asukin tervetulleeksi. Kuultuani naapurilta, että kyseessä oli torakka eli "aburamushi", joka tarkoittaa vapaasti kääntäen öljypöpöä, kiirehdin paikan toimistoon, missä ilmeisesti hyvin totuttuun tapaan otettiin hyllyltä sprej-purkki ja kehotettiin ruiskuttamaan. Ainakin osa katosi, mutta nukkuminen oli alussa vaikeata.

Japani on lähes hysteerisen siisti maa, jossa esimerkiksi taksikuskeilla on töissä käsissään valkoiset hansikkaat, ja ilman mitään flunssaepidemioitakin näkee joka päivä esimerkiksi junissa väkeä, jolla on suun edessä kankainen suoja. Se ei yleensäkään ole suoja muitten pöpöjä vastaan, vaan hyvin usein keino, jolla nämä matkustajat suojaavat muita matkustajia omilta flunssahuuruiltaan. Asuinlähiöiden kadut puhdistetaan harjalla ja sihvelillä roskista. Tätä taustaa vasten onkin ihmeellistä, että japanilaiset eivät ole päässeet torakoista eroon, vaikka taisto on tavallisesti kovaa. Mutta vastustaja on sitä kovempi - ja ovelampi. Niinpä on japanilaisissa asunnoissa - uusissakin - oljesta tehtyjä tatami-mattoja, joiden reunoja peittää ruskea kantitus. Olen seurannut omassa asunnossani, miten aburamushit ajoivat ikäänkuin tuota kantitusta pitkin, koska itse vaaleaa tatamia vastaan ne olisivat paljastuneet viholliselle.
Torakat ovat Japanissa kohtalaisen pieniä, kovimmillaan on kroppa pari senttiä. Se ei kuitenkaan ole mitään esimerkiksi verrattuna hirviöihin, joita voi nähdä kostean lämmön Singaporessa. Siellä hotellini seinälistan takaa kipusi näkyviin torakka, jolla oli kropassa varmana pituutta yli tulitikkulaatikon verran ja siihen päälle pitkät sarvet! Tämä yksilö lähti maailmasta lappalaisen leukun kahtia leikkaamana...

Ja nyt siis raportoidaan, että torakoitten määrä Ruotsissa on voimakkaassa nousussa. Tuholaisiin erikoistunut yritys Anticimex kertoo, että sen apuunkutsut ovat viime kahden vuoden aikana nousseet 45 prosentilla. Niinpä vuonna 2006 rynnättiin asuntojen ja huviloitten torakkarintamille 1302 kertaa, mutta viime vuonna rynnäköitiin jo peräti 1885 kertaa, ja täksi vuodeksi näyttäisi olevan sotatoimia vielä selvästi enemmän. Näin Tukholmassa, mutta viekas vainulainen on lisääntynyt vahvasti myös länsi-Ruotsissa.
Ruotsissa torakkaa on itse asiassa nähty jo pitkän aikaa, saksalaista pientä versiota aina 1700-luvulta lähtien, liekö sotilaitten saappaissa kulkeutuneina. Turistit niitä näyttäisivät nyt tuovan aiempaa enemmän, kun väki on alkanut matkustaa lämpimiin maihin, missä niiden olot selvitä ovat paremmat kuin Pohjolan kylmissä pakkasissa. Vaikka siis niiden sitkeys on hämmästyttävää, kun ajattelee että esimerkiksi Tokiossa voi talvella olla kymmenisen astetta pakkasta eikä taloja lämmitetä ollenkaan samalla tavalla kuin täällä.

Mutta kamppailua siis pitää jatkaa, sillä torakka on ikäänkuin huonon hygienian symboli. Se ei pure, mutta voi kantaa mukanaan kaikenlaisia tauteja, puhumattakaan siitä, että on erittäin ikävää löytää tummakuorinen vieras ruoka-annokseltaan, jolloin ruokahalu kyllä katoaa saman tien! Niiden jahtiin tarvitaan useimmiten juuri ammattilaisten apua, sillä ovela otus liikkuu pääasiassa öisin ja kuka ryhtyisi jahtia harjoittamaan nukkumisaikana? Mutta jahtia kannattaa ylläpitää, sillä lepsuus tuo niitä pian lisää - ja suuressa mitassa, kun tiedetään, että viisi torakkaäitiä voi tuottaa 200 uutta torakanpentua joka viides viikko!

JUHANI LOMPOLO
---------------------------------------------------------------------------------------------------------

Myrsky Kiinassa

RS 23/09
Japanissa, Kiinassa ja Koreassa on taidemuoto, joka eroaa hyvin paljon siitä, mihin muualla on totuttu. Siinä kuva maalataan pohjalle, joka on taipuisa, niin että sen voi kääriä rullalle kuvaa vahingoittamatta. Kuvan ei tarvitse olla kuva, vaan se voi olla runo tai pelkkä ajatus, hienoilla kiinalaisilla kirjaimilla taiteiltuna. Japaniksi nämä taulut tunnetaan nimellä ”kakemono”, ja niiden salaisuus on siinä, että taulut on helposti vaihdettavissa, kun me täällä lännessä olemme tottuneita siihen, että kun taulu kerran kiinnitetään paikalleen, se on sitten siinä. Kakemonon voi vaihtaa vaikkapa vuodenajan mukaan, tai seinälle voi valita lauseen, joka kehottaa sopusointuun tai kärsivällisyyteen. Kun kakemonon ajatus ei enää ole ajankohtainen, sen voi kääriä rullalle ja ripustaa uuden tilalle.
Minun kakemonojeni joukossa on yksi, joka harvoin on päässyt seinälle. Se on hyvin synkkä, värit tummat ja kuvassa ikäänkuin pakoon lentäviä lintuja. Se on kuitenkin historiallinen: ostin sen vuonna 1989 Pekingissä jalkakäytävällä taidettaan myyvältä opiskelijalta, hyvin läheltä Pekingin keskistä Taivaallisen Rauhan aukiota. Olen jälkeenpäin ajatellut monta kertaa, että kuvan synkkyys ehkä ennakoi myrskyä, joka nyt tasan 20 vuotta sitten järkytti paitsi kaupunkia myös koko Kiinaa.

Olin lähtenyt Pekingiin raportoimaan omalla tavallaan maailman historiaan jo jääneestä tapahtumasta, kun Neuvostoliiton silloinen johtaja Mihail Gorbatshov teki ensimmäisen vierailunsa Kiinaan. Maat olivat pitkään olleet vihamieliset toisilleen ja nyt oli Gorbatshovin mukana määrä päästä jälleen hyviin väleihin - mikä tapahtuikin. Kiinan puolella ylimpänä isäntänä oli vanha poliittinen kettu Deng Xiaoping, joka jo oli ehtinyt muuttaa ennen tiukan kommunistisen maan myönteiseksi ainakin taloudellisille uudistuksille, ja liberalismia oli liukumassa sisään muutenkin. Voin elämäkerrassani joskus kertoa miten olin parin metrin päässä, kun Gorba tutustui Kiinan Suureen Muuriin.
Mutta Gorba-Deng-historia jäi varjoon Taivaallisen Rauhan aukion myrskyisten tapahtumien jaloissa. Huhtikuun lopusta kesäkuun alkuun nähtiin aukiolla opiskelijoitten ja osaksi työläisten laajoja mielenosoituksia, joissa vaadittiin demokratian edistämistä ja kommunistipuolueen tiukkojen otteitten hellentämistä yhteiskunnassa. Meille, jotka olimme Kiinassa käyneet usein ennenkin, oli kysymys kokonaan uudesta kehityksestä, jonka lopusta ei voinut odottaa onnellista, vaikka Kiinan puoluejohdossa olikin väkeä, joka oli valmis opiskelijoita tukemaan. Yksi näistä oli puoluejohtaja Zhao Ziyang, joka yllättäen tuli tapaamaan mielenosoittajia ja hakemaan rauhanomaista ratkaisua. Hän ei siinä onnistunut, vaan hänet syrjäytettiin ja oli kotiarestissa elämänsä loppuun saakka eli vuoteen 2005. Nyt hänen sanotaan kirjoittaneen muistelmatkin kovasta keväästä.
Kova kevät muuttui kuitenkin kovaksi kesäksi, kun hallitus lähetti sotilaat laittamaan asiat järjestykseen. Panssarivaunujen johtamat kolonnat tyhjensivät aukion parissa päivässä ja niiden sanotaan surmanneen satoja, ehkä peräti tuhansia paikalla olleita mielenosoittajia. Maailman tv-historiaan jäi myös mies, joka pussi kädessään yritti estää tankkikolonnaa ajamasta eteenpäin. Hänet otettiin kiinni tietysti, eikä hänen kohtalostaan ole tarkkaa selvyyttä. Sanotaan, että hänet teloitettiin saman tien.

Miksi sitten monet myrskyt läpikäynyt vanha kettu Deng niin kovistui nuoriin, jotka todennäköisesti olisivat vähitellen lähteneet aukiolta takaisin opintoihinsa? Tästä on monia erilaisia ajatuksia, mutta henkilökohtaisesti uskon siihen alun perin syyksi Gorbatshovin vierailun. Hänen piti nimittäin tulla juhlaillalliselle aukiolla olevaan Suureen Kansanhalliin, mutta mielenosoittajien takia häntä ei saatu sisään juhlavan pääoven kautta, vaan hänen saattueensa joutui käyttämään etäistä sivuovea. Kiinassa on hyvin tärkeätä ”säilyttää kasvot” - ja se että maailman suurimman maan todellinen johtaja Deng ei kyennyt ottamaan vastaan suurta vierasta asianmukaisella tavalla - se asetti kasvot vaaraan. Samalla se tiesi synkkää loppua mielenosoituksille.

JUHANI LOMPOLO

---------------------------------------------------------------------------------------------------------

Putoavat lehdet

RS 18/09
Mikä on mukavampaa kuin vielä kunnon vanhanaikaisella kesämökillä kävellä rauhallisesti metsän reunassa olevaan huussiin tarpeellisille asioille, katsoa oven pienestä ikkunasta miten aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta, ottaa pinosta kaksi kuukautta vanha Apu-lehti ja sitä lukien hoitaa asiat kaikessa rauhassa. Tai kun vapaapäivänä on syönyt aamiaisen ja kaatanut itselleen ekstrakupin kahvia voi vetäytyä sängylleen mukanaan iso pino tuoreita päivälehtiä, joita sitten voi lukea niin hitaasti kuin haluaa, ja ehkä vaikka torkahtaa välillä...
Kannattaa nuo hetket kätkeä mieleen, sillä ehkä emme ole enää kaukana ajasta, jolloin se ei enää ole mahdollista, kun lehdet löytyvät ennen muuta internetistä - ja kuka raahaa tietokoneen ulkohuussiin? Saisiko sinne yhteyttäkään? Ja lehtien lukeminen sängyllä maaten tuntuu kaikkea muuta kuin mukavalta, jos sen joutuu tekemään nettisivuilta, tietokone sylissä painaen. Tietysti on kevyitä läppäreitäkin, mutta henki ja tunnelma eivät ole samat. Ja löytyykö sieltä kunnon sarjakuviakaan?
Lehtimaailmassa, kuten niin monella muullakin alalla eletään suurten vaihdosten ja jopa kriisien aikaa. Tämä johtuu siitä, että maailmalla kaikkialle levinnyt NETTI on siis ottanut yhä suuremman osan siitä mitä sanomalehdet tarjosivat ennen.

Eli ennen muuta uutisia, mutta muutakin, kuten juoruja, joiden tarjonta on laajaa. Tämä kehitys on näkynyt ennen muuta USA:ssa, jossa kuluneen vuoden aikana jo raportoidaan ainakin kymmenen päivälehden lopettaneen ilmestymisensä - ja nämä ovat olleet lehtiä, joilla on ollut kantavuutta kuten kuuluisa Rocky Mountain News. Jopa USA:n lehdistön kuninkaalla New York Timesillä raportoidaan olevan suuria vaikeuksia ja toinen suurlehti Washington Post valittaa että sen tilaus- ja mainostulot ovat laskeneet parikymmentä prosenttia. Enemmistön amerikkalaisista raportoidaan jo hakevan uutisensa internetistä.
Syynä ongelmiin on siis, että väki on kääntynyt nettiin, joka on kehittynyt moniin suuntiin: se tarjoaa nopeutta, sen sivuille voi lähettää omia kommenttejaan saman tien, ja laiskoille lukijoille sen lyhyet jutut sopivat. Siellä on sivustoja, joihin voi lähettää ikäviä kuvia ilkeistä opettajista ja jopa kunnon uutiskuviakin, joita sitten isot nappaavat sivuilleen. Ja tietysti ihan eläviä kuviakin tarjoillaan. Lehtitaloille on olennaista, että peruskulut nettisivuilla ovat vähäisemmät kuin raskaat uutistoimitukset, ja nyt on USA:ssa jo nettilehtiä, jotka yleisen aineiston lisäksi kertovat myös erikoistaen pikkupaikkojen touhuista - ja ilmoittajia tulee runsaasti. Nettilehtien sanotaankin olevan erityisesti juuri ilmoittajien mieleen.

On tietysti asioita, jotka puhuvat vanhan kunnon sanomalehden puolesta: yritäpä vaikka tunkea nettisivua märän kengän kuivaamiseen! Mutta tosissaan, vaikka painettu sana olisikin kriisissä, on sillä kuitenkin olennainen ero nettiin. Näin totesi nettitouhuun erikoistuneen Wired-lehden toimittaja Thomas Goetz: ”Painojulkaisut sopivat edelleen paremmin välittämään jonkun idean monet puolet ja sen, miksi sillä on merkitystä”.
Eli käsitelkää tätä RS-lehteäkin lämmöllä - tästä löytyy olennaista sisältöä ja sen voi ottaa mukaan vaikka kalaretkelle, jolloin siihen kunnon lukemisen jälkeen voi kääriä saaliskalatkin - mikä nettisivuilla ei onnistu millään...

JUHANI LOMPOLO

---------------------------------------------------------------------------------------------------------

Maantien ässä

RS 16/09
Kesälomalle Suomeen mennessäni aloin Tukholman lauttasatamassa yhtäkkiä katsella ihmetellen ympärilleni: jonoissa oli tavallinen määrä meitä normaalia väkeä, takaluukut täynnä kylpyvarusteita ja suvimieli korkealla. Mutta sen lisäksi huomasin että ympärillä oli suuri määrä kalliita hopeabemareita ja vielä kalliimpia kaupunkimaastureita, joitten bensajano nyt tunnetaan paremmin kuin hyvin. Pääosa näistä autoista oli Saksan rekkareissa, mutta niiden yksinäisiä kuskeja kuunnellessani huomasin heidän pääasiassa puhuvan venäjää!
Ei se elintaso nyt ole tuolle tasolle vielä noussut siitä kun Neuvostoliitto hajosi 90-luvun taitteessa ja kapitalismi alkoi jyrätä venäläistä yhteiskuntaa, ajattelin ja sitten oivalsin: tässä ilmeni kirkkaalla tavalla kuitenkin Venäjälle ilmestynyt iso raha, joka oli lähettänyt palvelijansa Saksaan autokaupoille. Näillä kun kohauttaa Moskovan prospekteille, siirtyvät santarmit sivuun!
Oma kokemukseni venäautoista oli käytetty Lada, jonka joku kesä olin ostanut loma-autoksi, maapallon toisella puolella asuessani. Se oli vielä vanha kantikas malli, ei mikään Samara ja kelpo auto sinällään, luotettava ja tasainen. Ei mikään rallihirmu, mutta riittävän hyvä kesämökkimatkoihin. Nyt taitaa Lada olla vaikeuksissa, mietin sataman loistoautoja katsoessani.

Mutta ilmeisesti ei näin olekaan. Lada, jota alettiin tuottaa joskus 40 vuotta sitten italialaisen kommunistipomon nimen saaneella Togliattin tehtaalla kulkee yhä omaa tasaista tahtia valmistuslinjalla, jonka vauhti ei tietysti ole sama kuin maailman autojättiläisillä. Kun esimerkiksi GM:n tehtaalla USA:ssa automiehet tuottavat vuodessa 36 autoa henkeä kohti, tulee Ladan leipureilta kahdeksan autoa per ukko per vuosi. Siinä ehtii matkan varrella vetää useat hermosavut, ja ehkä pienet vodkalirauksetkin.
Mutta nyt on maailmalla autoteollisuuden kriisi, jossa siis milloin mistäkin jättiläisestä puhutaan konkurssimielessä. Eikö silloin olisi johdonmukaista, että viime vuosisadan teknologialla autoja valmistavalla alkaisi olla jos kohta vielä kovemmat olot? Eipä vainen.
Ladaa tuottava Avtovaz-yritys on joutunut sekin tuotantoaan laskemaan, kun kriisiä kokeneet venäläisetkin ovat supistaneet auto-ostojaan, mutta että Lada menisi konkurssiin ja sen tuotanto lopetettaisiin, on kokonaan poissa laskuista. Päinvastoin, Venäjän hallitus on luvannut Avtovazille suurvallan kokoista rahatukea, eli ainakin 28 480 miljoonan kruunun edestä! Sillä jo tehdään toinenkin Lada teille hurisemaan.
Miksi näin? Togliattissa tiedetään oikein hyvin. Ladan hengissä säilyminen on suuren luokan poliittinen asia, paljon suurempi kuin se, että Ruotsin valtio menisi ja tekisi vastaavia päätöksiä vaikkapa Saabin suhteen.
Jos Togliattin väkeä alettaisiin lähettää maantielle samaa tahtia kuin Euroopan ja USA:n autotehtailta, reaktiona siihen, että automyynnin odotetaan Venäjällä putoavan 1,6 miljoonaan kärryyn, tuntuisivat myrskyt pitkällä Moskovan valtakäytävillä. Kuten Lada-tehtaan mies asian ilmaisi: ”Tehdas on meidän kätilömme. Jos se pysähtyy, on koko kaupunki kaduilla protestissa.”
Eli Ladat rullaavat vastakin, jopa uudella tekniikalla, kun nyt jo vuodesta 2005 lähtien niihin saatiin ensimmäiset airbagitkin, turvallisuutta lisäämään...

---------------------------------------------------------------------------------------------------------

Hautausmaa

RS 14/09
Elämäni ensimmäisen kovan maanjäristyksen koin Afganistanin pääkaupungissa Kabulissa. Seinät tuntuivat keinuvan, tavaroita putoili hyllyiltä ja tilanteen monta kertaa aikaisemmin kokenut isäntämme johdatti meidät pihalle, jos talo sattuisi sortumaan. Myöhemmin opittiin, että vaikka ulos ja pihalle ei ehtisikään, voi ovenkarmi suojata, etteivät katon rakenteet tule niskaan.
Kabulissa järisee edelleenkin, tietysti, kun maaperä on kerran sellainen kuin on ja tottunut järähtelemään. Mutta luonnon jyrähtelyjen lisäksi on kaupunki oppinut kokemaan muutakin. Uusia, tappavia jyrähdyksiä ovat aiheuttaneet pommit, joko kätkettynä maisemaan tai itsemurhapommittajien ympärillään kantamat. Tuhot ovat olleet kovia ja lähes yhtä silmittömiä kuin maanjäristykset, jotka eivät erittele uhrejaan. Pommien takana ovat olleet Afganistanin entisen hihhuli-islamilaisen Taliban-hallituksen sissit, jotka kaikin keinoin haluavat palata takaisin valtaan, mistä heidät ajoi Yhdysvallat ja sen liittolaiset vuonna 2001. Talibanit pakenivat Afganistanin vaikeakulkuisille vuorille, mistä he johtajansa Mullah Omarin johdolla ovat käyneet taisteluja ulkomaisia joukkoja vastaan, joissa USA:n sotilaitten lisäksi on ollut väkeä jopa niin Ruotsista kuin Suomestakin, jos kohta hyvin vähäisessä määrin.

Viime vuodet USA on presidentti Bushin johdolla keskittynyt sodankäyntiin Irakissa, samalla kun Afganistan on jäänyt vähäisemmälle huomiolle. Nyt kun maalla on uusi presidentti Barack Obama, joka näkee tilanteen Irakissa olevan helpottumassa, on hänen huomionsa kiintynyt sitkeään sotimiseen Afganistanissa, jossa talibanien nähdään jopa vallanneen takaisin asemiaan, huolimatta siitä että jenkeillä ja heidän liittolaisillaan on maassa peräti 70 000 sotilasta. Tilannetta on hankaloittanut se, että afgaanisissit ovat saaneet laajenevaa tukea naapuri-Pakistanista, jossa myös itse Mullah Omarin uskotaan pitävän päämajaansa. Al-Qaidan terroristikin ovat tukemassa.
Nyt onkin Obama päättänyt panna asiat järjestykseen Afganistanissa. Maalle on jo ollut luvassa jo 17 000 sotilasta lisää ja nyt on Obama myös ilmoittanut lähettävänsä 4000 kouluttajaa, tekemään afgaanipoliiseista ja sotilaista rautaa. Nämä mukaan laskien on amerikkalaisjoukkojen määrä maassa pian yli 40 000.

Ulkopuolelta asioita katsovalle tulee mieleen kysymys: onko tässä nyt alku samanlaiselle kehitykselle, mitä nähtiin USA:n toiminnalle Vietnamissa? Väkeä lisättiin kunnes amerikkalaisten joukkojen määrä ylitti puoli miljoonaa - ja siitä huolimatta jouduttiin maasta lähtemään verissä päin ja tappion kärsineenä. Tappiossa eivät auttaneet isoin rahoin koulutetut vietnamilaisjoukot eivätkä maan johtoon sijoitetut monen tähden kenraalit.
Ja onko mahtanut Obama lukea Afganistanin historiaa, johon vain 20 vuotta sitten kuului Neuvostoliiton miehittäjäjoukkojen lyöminen pahanpäiväisesti, huolimatta näiden suuresta määrästä ja raskaasta aseistuksesta. Juuri nykyiset talibanit olivat kärjessä kaatamassa neuvostojoukkoja - amerikkalaisten aseitten avulla. Afgaaneja ei ole paljon, mutta sitä hurjempia.
Ja jos vielä kauemmas menee Afganistanin sotahistoriassa, törmää suurvalta Britanniaan, joka yritti kahteenkin otteeseen alistaa maan - ja joutui perääntymään katkeran tappion kärsineenä. Eli eipä ihme, että Afganistanilla on maine, että sitä ei ole koskaan pysyvästi vallattu, vaan siitä on tullut ”suurvaltojen hautausmaa”.

JUHANI LOMPOLO

---------------------------------------------------------------------------------------------------------

Jengit sodassa

RS 24/09
Kööpenhaminan katukuvassa oli tapahtuma kokonaan outo: Ruumissaatto joka kulki hitaasti runsaan kolmen kilometrin matkan keskustasta pohjoiseen olevan Nörrebron kaupunginosan läpi. Tämä ei ole Tanskan tapa, jotkut protestoivat, etenkin kun kaikki tiesivät, että vainaja oli muslimi ja hänen kirstunsa kuljettaminen tällä tavalla oli islamilainen tapa. Mutta hyvin monet ulkopuoliset liittyivät kuitenkin saattoon, sillä vainaja edusti syvää pelkoa, joka nyt on leimannut Tanskan pääkaupunkia jo pitemmän ajan. Vainaja, Mustafa Shakir Hsownay, oli saanut surmansa luodista, kokonaan syyttömänä. Hän oli yksi viimeisiä Kööpenhaminassa käynnissä olevan verisen ”jengisodan” uhreista.

Kööpenhaminassa asuin aivan lähistöllä, Assistens Kirkegårdin reunassa, hautausmaan, jossa on esimerkiksi suuren tanskalaisen sadunkertojan H.C.Andersenin hauta. Toisessa reunassa oli sitten Blågårds Plads, aukio, jonka ympärillä olevien talojen asukkaat olivat paljolti maahanmuuttajataustaisia. Nörrebron alue on kuuluisa vilkkaasta katuelämästään, kahviloista ja ravintoloista, joissa etenkin nuoret viihtyvät.
Tai viihtyivät. Nyt on Blågårds Pladsista tullut eräänlainen sotatanner, jossa ihmiset ovat tosissaan huolissaan hengestään ja monet kulkevat luotiliiveissä. Niitä käyttävät varsinkin Nörrebron sellaiset nuoret, jotka ovat liittoutuneet alueen maahanmuuttajataustaisiin jengeihin.
Kovin näistä jengeistä kulkee nimellä Blågårds Plads-gruppen, jonka johdossa on kaksi marokkolaista veljestä. Ydinryhmään kuuluu runsaat kymmenen jäsentä, mutta kännyköillä pystyvät jäsenet saamaan nopeasti liikkeelle satakunta aseistettua ”sotilasta”. Tanskassa toisin kuin Ruotsissa ei arkailla rikollisiksi epäiltyjen etnisen taustan paljastamista. Tällaisia ryhmiä on maassa muitakin, kuten synkkää kuuluisuutta niittänyt Black Cobra-ryhmä.

Rintaman toisella puolella on kovaa sakkia sielläkin, eli moottoripyöräjengi Hell´s Angels, joka joku vuosi sitten löi maahan tunkeneen Bandidos-jengin. ”Enkeleitä” arvioidaan olevan noin 140, minkä lisäksi näillä täysjäsenillä on tukenaan apulaisia, AK81-jengin nuorten miesten muodossa. Heitäkin on noin 120. Kaikkiaan sotapolulla liikkuvia lasketaan maassa olevan noin 1 300 henkeä, enempi osa ”enkeleitä”. Taisteluja käydään usein tuliaseilla, joita liikkeellä on ilmeisen paljon - ja jotka tämän vuoden aikana ovat haavoittaneet pitkälti toistakymmentä ja surmanneet ainakin neljä.
Moni tulitukseen joutuneista on ollut kokonaan sivullinen, väärässä paikassa vain. Sodassa on kysymys kaupasta - ennen muuta huumeitten markkina-alueista, mutta myös prostituutiosta.

Tanskan hallitus on ollut sodasta suuresti huolissaan, kun yhä useammat ovat nähneet miten poliisit eivät ole saaneet tilanteita hallittua. Kaikkea on kokeiltu, niinpä tuliaseen kantamisesta tulee vankilaa, ja poliisit voivat myös karkoittaa epäillyttävän näköisen väen tietyltä alueelta. Nyt on jo kaduille lähetetty 35 poliisia jalan valvomaan Nörrebrota, toivossa että se purisi sotiviin. Kovia otteita on luvassa lisää.
Niitä sopii toivoakin, sillä nyt on myös täällä Malmössä havaittu, että Tanskan jengit ovat leviämässä yli salmen ja esimerkiksi Black Cobra on jo aloittanut rikollisen toiminnan tällä puolella. Molemmat puolet tuntevana täytyy vain sanoa, että jos Tanskan kovanaamapoliisit eivät sodassa onnistu, ei siihen tulla pystymään "pehmo"-Ruotsissakaan.

---------------------------------------------------------------------------------------------------------

Hei häähumua!

RS 10/09
Tanskan kruununprinssin Frederikin häät olivat suurta luokkaa, hänen viedessään alttarille australialaisen Mary Donaldsonin vuonna 2004. Miljoonat ihmiset seurasivat häämenoja paitsi Tanskassa myös Ruotsissa ja ihaili hääväkeä kuljettanutta 80 ”kuninkaansinistä” limusiinia, jotka Volvo oli luovuttanut juhlijoitten kulkuneuvoiksi. Eikä pienikään hetki jäänyt rekisteröimättä kun kaikkialla valvoivat humun raportointiin lähetetyt 2 400 journalistia. Juhlakukkaro oli painava, mutta se ei riittänyt läheskään kattamaan Tanskan hovin häämenoja.
Norjassa oli samanlaista juhlintaa jo elokuussa 2001, kun kruununprinssi Haakon viimein sai vaimokseen söpön Mette-Maritin. Maassa oli vaalitouhutkin, mutta ne jouduttiin nostamaan hyllylle kahdeksi viikoksi, että kaikissa vuonomaan tuvissa oltaisiin rauhassa voitu keskittyä juhlintaan. Arvokasta oli sekin, kun laskettiin että häähumuiluun meni rahaa 20 miljoonaa Norjan kruunua, mihin Ruotsin kruunuja tarvittaisiin paljon enemmän. Kuuluivatko sitten edes samppakaljat kauppaan juomatavoiltaan tiukassa maassa...

Ja nyt siis on vuoro tullut Svean valtaistuimelle, jonka perijätär, prinsessa Victoria aikoo kulkea kirkkoon kesällä 2010 entisen jumppaohjaajansa Daniel Westlingin kanssa. Suurta juhlaa on luvassa ja arvellaan, että neljä miljoonaa katsojaa aikoo täällä seurata häävalssia radio-TV:ssä. Eikä tässä ole varmaan laskettu kuningaskateellisia suomalaisiakaan, joita kuitenkin odotetaan suurin joukoin paikalle turisteeraamaan. Ja Ruotsin talouselämä hieroo jo nyt tyytyväisenä käsiään häitten lupaamista taloudellisista näkymistä. Lasketaan nimittäin, että Tukholmaan odotetut 12 000 extraturistia ostavat kaikenlaisia tilaisuuden muistoksi tehtäviä kuppeja, kulhoja, kepsejä ja T-paitoja jopa 2,5 miljardin kruunun edestä! Tämän lisäksi tietysti majoituspuolen yrittäjät iloitsevat maksavista häävieraistaan.
Eli siinä kilpaillaan Skandinavian kuningashäämestaruuksista! Asiassa on kuitenkin suuria eroja. Sekä Tanskassa ja Norjassa ovat kuningashuoneet hyvin, hyvin suosittuja ja esimerkiksi Tanskan kuningatar Margrethea voi sanoa pidettävän omalla tavallaan ”kansakunnan äitinä”, jota kunnioitetaan suuresti. Norjan kuningashuoneen kohdalla on sama, vaikka Mette-Marit on joskus kohua herättänytkin. Ja kuninkaista huolimatta lasketaan Tanska ja Norja maailman demokratiakärkeen.

Näin ei ole Ruotsissa. Tavallinen kansa on ylivoimaisesti kuningashuoneen kannalla - mutta tiedotusvälineissä tuomitsevat monet kuninkaan perheineen edustavan kaikkea muuta kuin demokratiaa, vaikka siis Ruotsin demokraattisesti valitut valtiopäivät on kuninkaan aseman valinnut ja vahvistanut eikä hänellä siis ainakaan teoreettisesti ole poliittista vaikutusvaltaa. Maassa on äänekkäitä tasavaltalaisia, joiden yksi äänekkäimmistä, ent. journalisti Annette Kullenberg julisti: ”Tämä (kihlajaiset) on surun päivä meille tasavaltalaisille. Se tietää sitä, että demokraattista valtiomuotoa ei voida läpiviedä sen paremmin minun kuin sinunkaan elinaikanasi.” Kiinnostavaa sitten on, että Kullenbergin entinen työnantaja, ja tasavaltaisuudesta paljon kohissut, demareja kannattava Aftonbladet-lehti, omisti Victorian kihlajaisille melkein 40-sivuisen erikoisliitteen! Toimituksessa tietysti tiedetään oikein hyvin, mikä lehteä myy myös demareille - ja muillekin - hapan tasavalta vai prinsessaromantiikka...

---------------------------------------------------------------------------------------------------------

Sisua Sinibareteille

08/09
Heistä oltiin ylpeitä. Nuorista terävistä sotilaista, joilla oli aivan uudet tunnukset erottamassa heitä vanhoista suomalaisista sotilaista, kokardeineen ja pussihousuineen. Näillä nuorilla sotilailla oli päässä vaaleansiniset baretit ja heidät oli valittu edustamaan Yhdistyneitä Kansakuntia ja valvomaan rauhaa Suezilla, missä kaikenlaiset sotatouhut oli saatu jotenkin pysähtymään. Vuosi oli 1956 ja Suomen oli riveihin kutsunut YK:n ruotsalainen pääsihteeri Dag Hammarskjöld, ja suomalaiset lähtivät rinta pystyssä. Syystäkin, tämä oli tilaisuus, jossa vain joku aika sitten lyödyt suomalaissotilaat saattoivat näyttää kuntoaan - ja samalla se oli koko Suomelle tunnustus, että maa otettiin takaisin kansainvälisen yhteisön piiriin.

Suomalaisia sinibaretteja on sen jälkeen maailman rauhattomuuden rintamilla nähty runsaasti. Peräti 38 000 suomalaissotilasta on lähtenyt erilaisiin väkivallan pesäkkeisiin ja heitä on siellä edelleenkin, esimerkiksi afrikkalaisessa Tshadissa, jonne heitä lähti 60 viime vuonna. Pisimpiä komennuksia on ollut Intian ja Pakistanin aina hankala raja, jossa suomalaisia on nähty vuodesta 1961 lähtien. Suomen sinibareteista on vuosien mukana tullut jonkinlaista YK:n kantajoukkoa, johon on totuttu luottamaan tosihankalissakin paikoissa.
Mutta samalla kun sinibareteista on tullut omalla tavallaan kiinteä osa YK:n rauhanpolitiikkaa, on viime aikoina yhä enemmän alettu puhua siitä, miten hankalia operaatioista on tullut - ja miten niihin ei sen takia lähdetäkään rummut päristen. Kyse nähdään olevan siinä, että YK-laisten tehtävät ovat muuttuneet. Kun ensimmäiset sinibaretit seurasivat sivusta tarkkaan, ettei rauhan ehtoja päästy rikkomaan ja sitten raportoivat niistä eteenpäin, vaaditaan rauhanturvaajilta nykyään paljon muutakin. Ei riitä enää pelkkä kiikarointi, vaan rauhanturvaajien odotetaan osallistuvan itse tapahtumiin, kuten siviilien henkien pelastamiseen - ja tässä on epäonnistumisia ollut usein. Pelottavia esimerkkejä ovat Balkanin sotien monet tapahtumat ja Rwandan kansanmurhan hirvittävät tuhot, joita paikalla olleet harvat YK-joukot eivät millään kyenneet estämään eikä itse järjestö ollut halukas niihin vahvalla voimalla puuttumaankaan.

Sudanin Darfurissa on siviilejä surmattu nyt ties miten monta vuotta ja YK on ollut sen suhteen voimaton. Kongon väkivaltaisuuksissa ovat tulikasteensa saaneet esimerkiksi jotkut ruotsalaiset sinibaretitkin, kykenemättä auttamaan, kun alueella vallitsee suuri sekasorto. Sinibareteilta vaaditaan kaikenlaista toimintaa, jossa kysymys ei enää ole rauhanturvaamisesta, koska ei ole rauhaa, jota voisi yrittää turvata.
"Koko systeemissä on suuren sotkun tunne - että se on ylikuormitettu, alirahoitettu ja ylimitoitettu", kommentoi asiaa New York Timesille New Yorkin yliopiston kansainvälisen yhteistyön keskuksen johtaja Bruce Jones.

Ja selvää on, että juuri näistä syistä on YK:n tätä nykyä vaikea saada väkeä riveihinsä. Joistakin köyhistä maista lähdetään yhä liikkeelle joukolla, koska sotilaille niistä maksetaan hyvin, mutta teollisuusmailta on jo vaikea saada sotilaita tai edes kalustoa operaatioihin, varsinkaan Afrikkaan. Barettien sini onkin pahasti haalistunut siitä kun Suomi-pojat niitä ensi kertaa päähänsä sovittivat.

---------------------------------------------------------------------------------------------------------

Valoa kansalle

RS 06/09
Me kaikki sarjakuvien lukijat tunnemme tämän kuvan: ongelman eteen joutunut sankari pysähtyy miettimään käsi poskella mitä tehdä. Miettii ja miettii ja sitten yhtäkkiä pään päälle syttyy loistava hehkulamppu, joka kertoo, että ratkaisu on löytynyt!
Tällaista kuvaa ei kauaa enää voi käyttää. Suuri historiallinen muutos on nimittäin tapahtumassa kun suuressa ylhäisyydessään asioistamme päättävä Euroopan Unioni on säätänyt että hehkulamppujen aika on kohdaltamme ohi. Jonkun ajan päästä ei kaupoista enää löydy tutunmuotoista tavaraa, jonka kiertämiseen sängyn vieressä sammuilevaan lukulamppuun ollaan niin totuttu. Pehmeät lämpimät muodot tullaan korvaamaan kokonaan toisilla muodoilla, joista ei hyvällä tahdollakaan voi sanoa että ne edistäisivät esimerkiksi illan romantiikkaa. Kummallisen näköinen sotku yhteenliimattuja putkia, joitten valokaan ei ensin tunnu lähtevän liikkeelle, vaan tulee hidasta tahtia, mikä ehkä on hyväksi siltä kannalta, että valon kasvaessa ehtii hakea silmälasit ja asettua mukavaan lukuasentoon.

Kyseessä on siis EU:n uusi hehkulamppudirektiivi, jonka puitteissa me joudumme jo tämän vuoden loppuun mennessä luopumaan 100 watin lampuista, noista kirkkaammista. Sen jälkeen joutuvat sammutusvuoroon heikommat hehkulamput eli ensin 75-wattiset ja siitä edelleen jatkaen, niin että vuonna 2012 on heikoimpienkin lamppujen määrä joutua pimennyksen yöhön. Niitä korvaamaan alkavat kaupat myydä noita putkisotkuisia loistelamppuja, joita siis jo nyt on myynnissä niin, että väki on havainnut niitten maksavan monia kukkarollisia enemmän ja kuitenkin niiden kestoajan sanotaan olevan vain 5-7 kertaa pidemmän.

EU:n ajatuksissa lamppusodan syttymisessä on ollut energiansäästö. On nimittäin hyvinkin tiedossa, että nykyiset hehkulamput kuluttavat sähköä olennaisella tavalla: on laskettu, että niihin perustava sähkövalaistus vei esimerkiksi vuoden 2006 tutkimuksen mukaan runsaan kolmanneksen koko kodin sähkönkulutuksesta. Tutkimus arvioi, että hehkulamppujen kieltäminen vähentäisi valaistuksen sähkönkulutuksen reilusti alle puoleen. Esimerkiksi Suomen tasolla säästöä kertyisi 70 000 sähkölämmitteisen omakotitalon sähkönkulutuksen verran vuosittain! EU-laskujen mukaan keskimääräinen kotitalous säästää energiansäästölamppuihin vaihtamalla jonkun 250-300 kruunua vuoden sähkölaskuissaan. Ei sinällään mikään turha summa, jos ajattelee että se syntyisi vain lamppuja vaihtamalla.

Asia ei ole kuitenkaan ihan näin yksinkertainen: loistelamppujen vastustajat nimittäin muistuttavat, että nykyiset lamput antavat valon lisäksi myös lämpöä, jolla on täällä kylmässä Pohjolassa oma tärkeä merkityksensä, ja joka siis täytyy korvata muuten sillä nuo säästölamput eivät sitä lämpöä niin lähetä. Vastarinta on jo näkynyt vaikkapa täällä Ruotsissa, jossa väki on alkanut jo hamstrata kunnon vanhanaikaisia säästöön, jotta niitä sitten on kun määräykset tulevat voimaan ja astumme hehkulamputtomaan pimeyteen. Itse aion myös varastoida ainakin joitakin sarjakuvia, joissa suuri idea syntyy ja pään päälle syttyy pyöreä lamppu hehkumaan, joidenkin uusioputkien sijasta...

---------------------------------------------------------------------------------------------------------

Kisahenkeä

RS 04/09
Kaikki kilpailevat. Ja kaikessa kilpaillaan. Kaikessa kilpailua näytetään myös televisiossa, niin, että hämmästykseni ei ollut niin kovin suuri kun luin uusimmasta tv-kilpailusta, jossa kilpaillaan tv:n katsomisessa. Voin kuvitella miten väki televisioitten edessä seuraa suu auki kahta loppukilpailuun selvinnyttä kilpailijaa, jotka seuraavat intensiivisesti tv-lähetystään ja väki sitten koto-tv-sohvien edessä äänestää heidän tv-katsomisestaan! Loistavan keskittynyttä! Silmissä tosivilkettä! Hyvä kanavanvaihtotyyli! Voittaja saa palkinnoksi 75-tuumaisen laser-plasma-macaroni-television!

Kilpailuja on vaikka mitä. Kisa kilojen pudottamisessa on tietysti hyvin yksinkertainen, mutta aletaanpa kilpailla kilojen keräämisessä, niin tahti kiristyy. Näin esimerkiksi amerikkalaiset ovat kilpailleet hotdogien syönnissä, jossa tietyssä ajassa pitää ahtaa kitaan niin monta hodaria kuin sielu - ja kurkku - sietää. Kummallista sinällään, pienikokoiset japanilaiset ovat tässä osoittautuneet kivikoviksi, vaikka heidän hotdogien syöntinsä on historiallisesti hyvin uutta - riisiä ja kalaa sitä on ennen mennyt.

Mutta nykyaikainen ilmapiiri siis vaatii kilpailuhenkeä, etenkin sellaista, jonka voi lähettää televisiossa, kuten ihmisten pakottaminen sellaisiin asentoihin, että he mahtuvat seinässä sellaiseen muotoon leikatun reiän läpi - tai putoavat veteen. Taitoahan siinä tarvitaan, etenkin jos takamus on kookkaampaa mallia, eikä helposti eri muotoihin taivu. Veikkaisin, että tätä jo jumppasaleilla harjoitellaan, yhdistettynä uimaopetukseen.
Jotta kuitenkin valikoima lisääntyisi, olen pohdiskellut tätä ja pyrkinyt löytämään uusia tv-kilpailumuotoja. Yksi tällainen voisi olla yhdistetty sukan kutominen ja puikoilla syönti. Kädessä on siis puikot joilla kudotaan - raidallista sukkaa - ja edessä on kulho nuudeleita, joita saman tien pitää yrittää puikoilla poimia suuhun. Aika voi olla rajoitettu ja kilpailijoitten tulokset mitataan sukkien pituudella ja nuudelien määrän vähentymisellä. Jury voi seurata vierestä ja antaa arvionsa vaikka siitä miten paljon nuudeleita on kudottu sukkaan sisään tai tuhrittu suupieliin. Tämä on siitä hyvä, että siihen voivat osallistua vanhemmat täditkin, joille harvoin on omia kisoja, mutta taitavat hyvin puikkojen käytön. Niillä syönti on tietysti toinen juttu...

Toinen kisamuoto taas sopisi erityisesti nuorille miehille, eli oluttikanheitto. Se perustuu alussa normaaliin tikanheittoon, mutta joka viiden tikan jälkeen kilpailijat joutuvat juomaan tuopillisen - vaikkapa puoli litraa - olutta - ja sitten taas heitetään. Tulokset saadaan laskemalla taulusta tietenkin, mutta myös vauhdista kuinka nopeasti tuopit tyhjenevät ja uudet satsit pääsevät lentämään. Tässä kisassa on rata syytä ympäröidä verkolla, kuten tehdään esimerkiksi moukarinheitossa. Matkalla väsyneet kilpailijat diskataan ja tuopit tiskataan.
Maaseutuhenkistä menoa saadaan perunannostokisassa. Tässä kisaajat sijoitetaan perunapellon reunaan erityisissä polvivahvisteisissa housuissa ja lähetetään polvikoukkua liikkeelle suuri kori selässään, jonne käsin kaivetut perunat heitetään olan yli, kuten esimerkiksi teenpoimintafilmeissä nähdään. Tuloksessa otetaan huomioon vauhti ja kerätty perunamäärä, ja korin ohi paiskitut perunat lasketaan miinuksiksi. Kisa vaikuttaa kovalta, mutta voittoon kannattaa todella pyrkiä, sillä pellon toisessa reunassa odottaa palkintona Maajussin Morsian! Eli kilpailuhenkeä!

---------------------------------------------------------------------------------------------------------

Söpöliini

RS 02/09

Kuinka moni Kööpenhaminassa käynyt on onnistunut välttämään kaupungin kenties suurimman pienen nähtävyyden - siis Pienen Merenneidon? Siellä se söpöliini Lille Havfrue istuu satamaan johtavan väylän reunalla kivellä ja oli jokapäiväistä silmänruokaa etenkin silloin kun Köpiksen ja Malmön väliä vielä kuljettiin laivalla. Suhteellisen pienihän se on, mutta hyvin erotettavissa ellei nyt sitten ollut merimatkalla ehtinyt napata liian montaa tanskalaista herkkukaljaa, ruotsalaisten kansanoluitten kamalaa vihollista...
Asuin useita vuosia Kööpenhaminassa ja tuona aikana jouduin monta kertaa oppaaksi, kun etenkin japanilaiset tuntuivat rakastavan omalla tavallaan varsin vaatimattoman näköistä patsasta. Ei riittänyt että sitä kuvattiin rannalta, vaan monet hyppelivät rantakiviä pitkin aivan patsaan läheisyyteen, jotta sitten kotonurkilla saattoi näyttää olleensa lähellä maailmannähtävyyttä. Itse asiassa Pienen Merenneidon läheisyydessä on paljon mahtavampi ja komeampi patsasrakennelma, jossa hurjat härät purskuttavat vettä ympäriinsä - mutta sen vieressä kuvattuna oli tietysti vaarassa kastua läpimäräksi. Eikä hurja härkä toki ole läheskään yläosattomana kuvatun nätin tytön veroinen...

Pienen Merenneidon maailmanmaine on kuitenkin siis suurta luokkaa, mistä on osoituksena, että kiinalaiset ovat pyytäneet sitä koristamaan vuonna 2010 maassa järjestettävää maailmannäyttelyään. Puolen vuoden aikana voisi silloin satusetä H.C.Andersenin tarinaan perustuvan hahmon maailmanmaine vain kasvaa entisestään, kun selvää on, että omaan maailmannäyttelyyn lähtevät tutustumaan hyvin monet miljoonat Kiinan 1300-miljoonaisesta väestöstä. Ja tietysti muut turistit päälle, Aasiasta varsinkin, joilla ei ole niin varaa matkustaa Tanskaan sitä katsomaan.
Tanskalaiset ovat yleensä väkeä, joka tietää ja taitaa hyvin millä julkisuutta hankitaan. Eli Pienen Merenneidonkin matka kauas Kiinaan tuntuisi luonnolliselta, etenkin kun se tuskin tapahtuisi meriteitse...
Mutta asia ei olekaan niin yksinkertainen, vaan on herättänyt todellisen mielipiteiden ristiriidan aina maan korkeinta johtoa myöten. Jotkut nimittäin katsovat hyvin jyrkästi, että merenneitoa ei saa viedä minnekään! Hiljattain järjestetyssä mielipidetutkimuksessa kävikin ilmi, että peräti 57 prosenttia tanskalaisista kieltäisi neidolta matkaluvan, kun matkasuunnitelmiin suostuisi vain 33 prosenttia kysytyistä. Poliittisesti on kenttä sekaisin, oikealla ollaan ei-mieltä kun taas esimerkiksi demarit eivät ole vielä mieltään muodostaneet.

Mikä sitten on ristiriitojen ja varsinkin matkakiellon syy? Joku katsoo, että neitoa ei voi pitää niin pitkää aikaa poissa "omien" turistien näkyviltä, jotka ovat sitä tulleet erityisesti Tanskaan katsomaan. Mutta samalla muistutetaan, että neito on ollut poissa kiveltään pariinkin pitkään otteeseen, kun joku tyhmyri on käynyt leikkaamassa siltä pään! Toisaalta ei Tanska voi Kiinalle rutista poliitikastakaan, kun se oli innokkaasti mukana Kiinan olympialaisissakin ihmisoikeusristiriidoista huolimatta.
Jotta mistä on kysymys, kun sulohahmo lopulta joutunee jäämään kotiin? Syy tuskin helpolla selviää, ellei sellaiseksi sitten paljastu tanskalaisten pelko, että kun Pieni Merenneito kerran joutuu Kiinaan, seurauksena on - tuttuun tapaan - miljoonia siitä tehtäviä kopioita, joitten pohjassa lukee Made in China...

---------------------------------------------------------------------------------------------------------

Lapsikonttia

RS 52/08
Hoohoohoo, kuka siellä oven takana oikein kolkuttaa? Ja mitä on valkopartaisella vieraalla kontissansa? Että löytyykö kilttejä lapsia? Aina tietysti joku, vaikka poika puhisee ja tyttö on valmiina pillittämään partaotuksen nähdessään. Mutta nämä ovat elämään kuuluvia ilmiöitä ja niihin pitää tottua, vaikka kerta tietysti on ensimmäinen ja saa pukkia pelätäkin, kun ei äidin syliä siinä samassa kastele!
Tapamme mukaan on tieteellinen nimitutkimusosastomme jälleen selvittänyt minkäsorttisia nimiä tänä syksynä syntyneille lapsille on Suomessa annettu, näille siis, jotka juuri nyt elävät ensimmäistä jouluaan ja pukkiaan. Ja nyt katsomme minkänimisille lapsille hän sieltä pussistaan lahjoja kaivaa. Tutkimuksen pohjana ovat Helsingin Sanomien sunnuntainumerot.

Lähdetään tytöistä ja siellä nousee ensimmäinen paketti, joka on osoitettu Kourin perheen pikkutytölle Milla Muru Marleenalle, jonka kasteen vielä pani toimeen monelle ehkä epätavallinen hahmo eli sotilaspastori Suvi Kouri... Ja seuraavassa paketissa on sitten jo ihan runoa: "Me olemme saaneet tuntea onnen sen, kun perheeseemme syntyi tuo tyttö vauva pikkuinen", kirjoitettiin vastaanottajalle, joka oli nimeltään Aalia Kerttu Aurora, perhe Hoffren-Hirvonen. Ja Aalia-tyyppisiä nimiä olivat saaneet monet muutkin, kuten Liilia Eva Adeliina, joka viettää ensijoulua Lindbergin perheessä. Kostamon tytölle on pukki saanut kirjoittaa pitkään, kun nimeksi on tullut Venla Anniina Matilda, eikä Lankisen tytön kohdallakaan helpolla selvitä, kun nimenä on Vilina Veera Ilona.

Pukin apuna nimiä kirjoittavilla tontuilla on sitten ollut tehtävää joittenkin nimien kanssa, kuten taistellessaan Saarikorven tyttären pakettiin nimeä Serafina Mari Salome, joka ei liene aivan tavallisimpia Haltiatunturilla. Mutta sitä paremmin sitten Lapin hankia ehkä heijastavat Kuusiston tyttö Lumia Senni Omotola, ja vielä paremmin Tuomelan tyttö, joka saa paketin nimellä Lumi June Odessa... Ja pohjoiselta kaikaa myös Huokosen tyttö nimellään Aino Inari Ilmatar! Tontut ovat voineet myös ihmetellä minkäsorttisesta lapsesta on kysymys Saarosten perheessä, jonka tulokkaan nimeksi on annettu Vendela Kaisla Ariel...

Sitten katsotaan mitä syksyn poikapuolella on tarjolla. Tontuilla on ollut oma tuskansa myös präntätessään pakettiin Kiviniemen pojan nimeä Kauri Oskari Fridolin! Siinä on saanut olla tarkkana ettei tule ensinimen perään ässää... Helpompaa sensijaan on tonttulassa ollut kirjoittaa Somersalmen tulokkaan nimeä Onnimanni Armas Olavi - kysyä vain sopii tuleeko vanhan suomalaisperinteen mukaan seuraavasta Matikka? Mattilan perheessä on pojalle omistettu runo: "Tiitiäinen, metsäläinen/ pieni menninkäinen/ posket tehty puolukasta/ tukka naavatuppurasta/ silmät on siniset tähdet.", mikä viittaisi korpiseuduille, mutta ylevä etunimi sen torjuu: Aate Esko Sakari. Suomalaista kansanluonnetta on sitten muistettu Lönnrothin perheessä, jonka poika saa paketin nimellä Sisu Mikael Akuli. Tähän samaan hienoon perinteeseen viittaa myös Hildenin esikoispoika, joka kantaa komeata nimeä Sisu Voitto Jalmari! Puhumattakaan Aleksis Kiven päivänä syntyneestä Knuutilan pojasta Karre Aakke Aleksis.
Mutta tosikiinnostavaa olisi katsoa kun Latvan poika avaa pakettiaan, jonka saajaksi on merkitty Joni Elias Rambo! Nouseeko sieltä esiin kuularuisku?

---------------------------------------------------------------------------------------------------------

Naapuritoraa

RS 48/08

"Gulerödder" - siinä sana jota en ilmeisesti koskaan onnistunut lausumaan oikein asuessani 90-luvun alussa melkein viisi vuotta Kööpenhaminassa. Olin uskonut, että kun kerran olin ollut viisi vuotta Ylen Skandinavian kirjeenvaihtajana ja siinä ominaisuudessa haastatellut esimerkiksi pääministeri Anker Jörgenseniäkin, niin kaipa olin jollain tavalla oppinut vähän tanskaakin. Mutta ei. Kun siis vaimo oli lähettänyt ostamaan porkkanoita, epäonnistuin surkeasti: kaupan kaksi nuorta miestä katselivat ihmeissään toisiaan yrittäessäni lausua sanaa "gulerödder". Pyörittämällä erityisen voimakkaasti ärriäkin, mutta ei, ei onnistunut.

Viimeisen Kööpenhaminan vuoden aikana olinkin sitten oppinut: siirryin käyttämään englantia, jota melkein kaikki köpisläiset tuntuivat osaavan. Viestini ymmärrettiin heti paremmin - ja mikä oli kiinnostavaa, minua myös kohdeltiin paremmin kun en puhunut skandinaviskaa, jonka tanskalaiset yleisesti tulkitsevat ruotsiksi. Tämä taas piti sisällään, että jos vieras nähtiin ruotsalaiseksi, oli kohtelu usein kylmää ja ja epäystävällistä. Olin tässäkin oppinut tekemään selväksi sen, että ruotsista huolimatta olin suomalainen syntyäni - ja taas oltiin ystävällisempiä!

Tanskalaisten ja ruotsalaisten suhde toisiinsa on hyvin monimutkainen, ja periytyy selvästikin jostain kaukaa vuosisatojen takaa, kun Ruotsin sotaisat kuninkaat valtasivat Tanskaa mielin määrin ja veivät Tanskalta siihen silloin kuuluneet maakunnat Skoonen, Hallannin ja Blekingen 1600-luvulla. Skoone oli Tanskan pohjoissaaren Själlannin sisar, katsovat tanskalaiset, mutta Ruotsin vallan aikana se alistettiin kokonaan ruotsalaisuuteen. Skoonen talonpoikia pakotettiin Ruotsin sotaväkeen ja papit joutuivat saarnaamaan ruotsinkielellä. Väkivaltaa oli ja ratsuväki raakaa Ruotsin viedessä Skoonelta "sen luonnollisen kansallisen identiteetin", kuten asiaa kuvataan.

Nyt siis Ruotsi ja Tanska ovat jo kauan olleet "pohjoismaisia veljeskansoja", ja tanskalaisia on Juutinrauman sillan valmistumisen jälkeen asettunut Ruotsiin Malmön alueelle jo varmaan tuhansia - ja sopu tällä puolella on ollut hyvä. Mutta siis tuolla puolella - niin kummalliselta kuin se kuuluukin - ovat ruotsalaiset hyvin vähän suosittua väkeä. Ja monisataavuotiset muistot elävät yhä: kuten tiukan oikeistolaisen Tanskan Kansanpuolueen hiljan esittämä vaatimus, että Ruotsin pitäisi palauttaa Tanskalle kaikki aarteet, jotka sen kuninkaat hoveineen ryöväsivät. Tällaisia ovat esimerkiksi kuningatar Margaretan morsiusleninki, hienoja mattoja, hopeaa, patsaita, maalauksia ja jopa suihkulähteitä! Erityisesti kuningas Kaarle X Kustaan vaimolla on ikävä maine: hän matkusti ympäri ja mieleistä nähdessään, otti sen mukaansa noin vain. Ruotsi on ollut hyvin vastahakoinen luovuttamaan takaisin mitään, ja niinpä vuonna 2005 se teki selväksi, ettei se halunnut edes keskustella asiasta. Joten katkeruus säilyy.

Katkeruutta ei varmasti poista Tanskan puolelta esitetty vielä suurellisempi ehdotus, jonka mukaan Ruotsin tulisi antaa skoonelaisten äänestää siitä, mihin he itse asissa haluavat kuulua, Ruotsiin vai Tanskaan. Tällaisen ehdotuksen teki vain pari viikkoa sitten tanskalaiskirjailija Ole Hyltoft, joka kiteytti sen näin: "Ruotsalaiset vallanpitäjät ovat aikojen myötä päättäneet - ajoittain julmastikin - Skoonen asioista. On kohtuullista, että Skoone nyt saisi luvan päättää asiasta itse."

12 kk 760 kr, 6 kk 390 kr
12 mån 760 kr, 6 mån 390 kr.
2 vuotta (24 kk) 1500 kr.
2 år (24 mån) 1500 kr.
Ilmestyy torstaisin 52 nroa/vuosi / utkommer varje torsdag.
Lehtitilaus/Prenumerera

Lehden voit ostaa seuraavista lehtikioskeista ympäri maata. Lehtimyyntipisteet

Tanssien järjestäjä!
Ruotsinsuomalaiset laatumuusikot

Ruotsin-kilpailut.se