| - Huomenna se sitten alkaa
RS 23/10
”Kai arvoisa lukija muistaa, että
huomenna se sitten alkaa.” Muistaako arvoisa lukija,
koska hän viimeksi moisen lausahduksen on lukenut? No,
ihan just luettiin, mitä se taas hölmöilee,
tuhisee arvoisa lukija. Väärin, minä aloitin
Urkuparven tuolla lauseella neljä vuotta sitten. Tarkalleen
sanottuna se oli 8. päivä kesäkuuta 2006 kun
Saksassa alkoi jalkapallon MM-lopputurnaus. Tuo lause sopii
myös tämän Urkuparven alkulauseeksi kuin nyrkki
silmään, sillä huomenna aloitetaan Etelä-Afrikassa
jalkapallon maailmanmestaruuskilpailujen lopputurnaus.
Pitää olla melkoinen jalkapallon vihollinen, mikäli
ei ole tähän päivään mennessä
kuullut, että kuka voitti mestaruuden neljä vuotta
sitten. Mikäli ei satu itse muistamaan, niin muistamattomille
voin vinkkinä kertoa, että minun silloinen veikkaukseni
mestariksi oli Brasilia, mutta totuttuun tapaan, se meni pahasti
vikaan!
Jalkapallon ystäville on luvassa kuukauden ajan jouluaattoa,
sillä loppuottelu pelataan 11. päivä heinäkuuta.
Tavallinen urheiluhullu ynnä penkkiurheilija, ei näistä
kisoista saa irti samaa kuin neljä vuotta sitten. Se
johtuu yksinkertaisesti siitä, että Ruotsin sinikeltaiset
värit eivät tällä kertaa ole loppuotteluissa
mukana, mikä melkoisesti latistaa kisajännitystä.
Vai onko joku toista mieltä, tai jopa hieroo kämmenpohjia
ilkimielisesti?
No, näitäkin tietysti on, ikävä kyllä.
Suomi-poika ei tietysti ole näin isoissa kisoissa mukana,
eikä ole vielä ensi kerrallakaan eikä sitä
seuraavallakaan, eikä vielä… vai?
Pohjoismaisen ystävyyden ja yhteistyön nimissä
on peukalot tällä kertaa pidettävä pystyssä
Tanskan puna-valkoiselle joukkueelle, joka yksin kantaa vastuun
Pohjoismaisesta menestyksestä. Se on tietysti ruotsalaisille
melkoisen vaikeaa, sillä jalkapallosta puhuttaessa on
Tanska Ruotsille yhtä ”rakas” vastustaja
kuin Ruotsi Suomelle yleisurheilussa. Me, sinivalkoiset, me
kuitenkin kannustamme juutin poikia kaikilla mahdollisilla
tavoilla.
Ennakkoveikkaukset eivät tosin povaa Tanskalle pitkää
oleskelua kisapaikoilla, mutta kuka tietää, pallo
on pyöreä. Pyöreä, se on kuuleman mukaan
muutakin. Pomppii miten sattuu ja erikoisesti maalivahdeilla
tulee olemaan jännät paikat, sanovat ne, jotka ovat
päässeet kisapalloja pomputtelemaan. Eikö muuten
ole melkoisen merkillistä, että jokaiseen lopputurnaukseen
tehdään omat pallot. Maailma on täynnä
potkupalloja, jopa hyviäkin, joten luulisi niiden riittävän.
Eikä se pallon tekeminen mitään halpaa hommaa
ole, vaikka turnauksen kokonaisbudjetissa se onkin mitättömän
pieni summa.
Yksi asia on kuitenkin hyvä, järjestäjät
vakuuttavat, että pallojen valmistuksessa ei ole käytetty
lapsityövoimaa, joka muuten on yleistä pallojen
valmistuksessa.
Muuten, eivät nämä punavalkoiset juutit ole
ihan yksin Pohjolaa edustamassa turnauksessa. Tuomariston
puolelta löytyy useita luottomiehiä, jopa pillimiehiä
ja ovathan siellä Sven-Göran Eriksson ja Lars Lagerbäck,
kaksi huippuvalmentajaa, jotka olivat mukana myös neljä
vuotta sitten. Lagerbäck joka luotsasi menestyksillä
monta vuotta, on nyt kutsuttu näihin kisoihin Nigerian
päävalmentajaksi. Eriksson kutsuttiin Norsunluurannikon
päävalmentajaksi oltuaan neljä vuotta sitten
Englannin valmentaja. Eikö muuten ole yllättävää,
että Englanti on toisen kerran peräkkäin hakenut
ulkolaisen valmentajan?
Näissä kisoissa ”piiskaa” heiluttaa
Italian Fabio Capello! Hiemankin jalkapalloa seurannut tietää,
että Värmlannin poika Sven-Göran Eriksson on
eräs maailman tunnetuimmista jalkapallovalmentajista
seuratasolla. Monet pitävät melkoisena ihmeenä,
että hänestä ei tullut Ruotsin päävalmentajaa
kun Lars Lagerbäck lopetti sinikeltaisten luotsaamisen.
Samat ihmettelijät ovat varmoja, että Sven-Göran
tulee päättämään valmentajauransa
Ruotsin päävalmentajana! Mene ja tiedä, varmaa
kuitenkin on, että monet ruotsalaiset jalkapallofanit
pitävät peukaloa Nigerialle ja Norsunluurannikolle
enemmän kuin Tanskalle.
Mikä sitten on se maa, jonka jalkapallojoukkue kuuntelee
kyyneleet silmissä maansa kansallishymniä maailmanmestaruuden
merkiksi? En tiedä, eikä muuten tiedä kukaan
muukaan.
Jokaisella on omat aavistuksensa ja suosikkinsa. Sanoisin,
että tällä kertaa on mestarin veikkaaminen
vaikeampaa kuin koskaan. Uruguay voitti maailmanmestaruuden
ensimmäisessä turnauksessa 80 vuotta sitten. Sen
jälkeen on mestaruuskorokkeelle noussut Argentiina, Brasilia,
Italia, Englanti, Ranska ja Saksa, kuka kerran, kuka kaksi,
kuka kolme kertaa.
Ennakkoveikkauksissa on aina joku näistä maista
ollut ennakkosuosikki ja niin on nytkin. Vilkaisu MM-turnauksen
maratonitaulukkoon todistaa myös samaa. Siellä on
kärjessä Brasilia, Saksa, Italia, Argentiina, Englanti,
Ranska, Espanja ja yllätys, yllätys Ruotsi kahdeksantena.
Kuka nyt voittaa kuukauden ja yhden päivän kuluttua
pelattavan loppuottelun? Mukana on 32 maata, jotka kaikki
ovat lähteneet mukaan mestaruus mielessä.
Arvoisalla lukijalla on nyt tilaisuus näyttää
asiantuntemuksensa ja veikata mitalijoukkueiden järjestys.
Päätoimittaja, joka ei jalkapallosta tiedä
muuta kuin, että pallo on pyöreä, on luvannut
yllätyspalkinnon kymmenelle oikein veikanneelle!
Helpottaaksemme hieman leikkiä on vastausaikaa aina kesäkuun
18. päivään asti. Tuolla päivämäärällä
leimatut kortit ovat mukana kilpailussa ja huomatkaa, vastaus
on lähetettävä postin kantamana, ei sähköpostitse
- RS:n toimituksen osoitteella: Ruotsin Suomalainen, Stensätravägen
2, 12739 Stockholm, mukaan tunnus "Jalkapallo".
Näin haluamme antaa kaikille mahdollisuuden osallistua
kilpailuun.
Ja lopuksi: mitkä maat jakavat mitalit huomenna alkavassa
jalkapallon MM-lopputurnauksessa? Minä kysyn vaan.
MARTTI HALINEN
..........................................................................................................
- Ytimestä voimaa
RS 21/10
Onko arvoisalla lukijalla tietoa, että
millaisella ”voimalla” se arvoisan lukijan asunto
lämpiää? Mitäs kummaa sillä nyt on
mielessä, ei kai sillä mitään väliä
ole miten kämppä lämpiää, pääasia
on, että se lämpiää ja hyvin, tuohtuu
arvoisa lukija. On sillä nyt hieman väliä,
että onko se vesivoimaa, tuulivoimaa, aurinkovoimaa,
hiilivoimaa, turvevoimaa, ”puuvoimaa” vai atomivoimaa.
Nyt arvoisa lukija huokaisee ja ymmärtää mistä
on kysymys. Ja se on hyvä se, sillä juuri siitä
on kysymys, koska tasavallassa, Ahvenanmeren toisella rannalla,
ollaan tekemässä päätöstä atomivoimaloiden
lisärakentamisesta. Kuningaskunnassa ovat valtaa pitävät
samoilla linjoilla, kaikki puheet ydinvoimasta luopumisesta
on lopetettu hallituspuolueissa. Nyt kaikki allianssipuolueet
myöntävät, että Ruotsin teollisuus ei
tulevaisuudessa selviä ilman atomivoimaloita. Asiaan
kuuluu, että molempien maiden oppositiopuolueet ovat
asiasta enemmän tai vähemmän eri mieltä,
eihän tämä muuten politiikkaa olisi. Suomen
hallitus on päässyt yksimielisyyteen ja esittää
eduskunnalle, että se hyväksyisi kahden uuden ydinvoimalan
rakentamisen. Ympäristöpuolue eli vihreät,
joka on taistellut kynsin ja hampain ja ties millä muullakin
konstilla ydinvoimaa vastaan, on mukana hallituksessa, joka
tämän lisärakentamispäätöksen
teki!
Ennen vanhaa, eli silloin vanhoina hyvinä aikoina kun
erimielisyydet olivat näin jyrkkiä, lähdettiin
hallituksesta nyrkkiä puiden. Ne ajat ovat olleet ja
menneet, nyt on vallanhimo ja vallassa pysyminen niin tärkeitä,
että todetaan vaan lakonisesti, että ei ole mitään
hyötyä lähteä hallituksesta, on parempi
olla mukana ja seurata läheltä asioiden kulkua.
Eikö tähän jo voisi sanoa, että johan
on aikoihin eletty! Oppositio, demarit eturivissä, tai
vaikka takarivissä, narisevat vastaan melkoisen epäselvästi.
Ollaan puolesta, mutta ollaan myös vastaan. Demarit eivät
halua, että Suomesta tulee sähkön vientimaa,
johon kahden uuden voimalan rakentaminen viittaa, yksi voimala
olisi hyvin riittänyt.
Hallituksesta taas sanotaan, että Suomen teollisuuden
sähköntarve tulee lisääntymään
siinä määrin, että koko tuotanto tulee
omaan käyttöön. Ja tarvitaanhan sitä lisää
senkin vuoksi, että vanhojen hiilivoimaloiden toiminta
lopetetaan ja ennen kaikkea halutaan päästä
eroon Venäjältä tuotavasta sähköstä
jonka tuonti on monta kertaa havaittu epävarmaksi.
Lisäksi tullaan poistamaan käytöstä nyt
toimivia, mutta lähes loppuun ajettuja voimaloita, joten
kaksi uutta voimalaa on ehdottomasti saatava, että Suomi
voi tulevaisuudessa olla täysin omavarainen sähkön
osalta.
Joskus tietysti saattaa tulla tilanne, että sähköä
on liikaa ja sitä joudutaan myymään, mutta
pääasiassa halutaan olla omavaraisia.
Näitä todisteluja ei oppositio narisematta hyväksy.
Odotettavissa onkin enemmän kuin mielenkiintoinen keskustelu
kun asia kesäkuussa, tai syksyllä tulee eduskunnan
käsiteltäväksi. Miten sitten äänestyksessä
käy, niin arvoisa lukija muistanee mitä tässä
päivänä muutamana kirjoitin niistä puoluetoimistopäätöksistä?
Minua hieman ihmetetyttää, että keskusteluissa
ynnä muissa niskanväännöissä on niin
vähän puhuttu jätteiden loppusäilytyksestä.
Kun seuraa keskusteluja maailmalta, niin juuri jätteiden
säilytys tuntuu olevan kaikista vaikein ongelma. Ydinvoiman
hyväksikäyttö hyväksytään lähes
kaikkialla, mutta jätteiden lopullinen säilytys
tuhansiksi vuosiksi eteenpäin tuottaa kädenvääntöä
kaikkialla.
Täällä kuningaskunnassa on jätteiden säilytyksestä
puhuttu pitkään ja hartaasti monta vuotta. On tutkittu
kallioita siellä sun täällä ja kun ”varma”
kallioperä on löydetty, niin silloin sanovat paikkakuntalaiset
nej, nej, nej, viekää jätteenne muualle, mutta
ei meidän pihalle. Tiedä sitten tarvitaanko täällä
jätteiden säilytyspaikkaa lainkaan, koska valtaan
pyrkivä puna-vihreä rintama on ilmoittanut selvällä
ruotsin kielellä, että heidän tarkoituksena
on ydinvoimaloiden alasajo, kostar vad det kostar.
Hallituspuolueet, eli allianssi, keskustapuolue mukaan lukien,
on havainnut, että Ruotsin teollisuus tarvitsee ydinvoimaloita.
Siksi se onkin päättänyt, että vanhat
puheet ja päätökset atomivoimaloiden alasajosta
kumotaan ja tehdään uusi päätös,
joka antaa mahdollisuuden uusien reaktoreiden rakentamiseen
kun vanhoista aika jättää. Nyt tuli kuitenkin
melkoinen kanto kaskeen kun valtiopäivillä istuva
keskustapuoluelainen ilmoitti, että hän äänestää
sellaista päätöstä vastaan, koska on sovittu
ja luvattu, että tällä hallituskaudella ei
sellaisia päätöksiä tehdä! Se laittoi
herra pääministerin raapimaan paljasta päätään
ja miettimään asiaa uudelleen. Hetken mietittyään
hän ilmoitti, että asiasta päätetäänkin
vasta syksyllä ja sillä sipuli.
Eli, myös täällä on odotettavissa melkoisen
mielenkiintoinen keskustelu asian ympärillä. Tai
olisiko jopa niin, että atomivoimalat ovat ratkaisuasemassa
syyskuussa pidettävissä valtiopäivävaaleissa?
Ja lopuksi: miksi ei kukaan sano, että atomivoimaloita
tarvitaan niin kauan, kunnes muilla keinoilla saadaan tarpeeksi
ympäristöystävällistä sähköä
teollisuuden ja kansalaisten käyttöön? Minä
kysyn vaan.
MARTTI HALINEN
----------------------------------------------------------------------
Runo Harakanpesästä
RS 20/10
”Piti harakka puhetta vierailleen,
tilapäinen pesä ihan. Älä putoa varis
tein kiireeseen, mutta annas kun on kesä, niin vannon,
kartano korskehin, hyvät herrat tässä nyt seisoo,
ei metsässä moista se näättekin, hoi muori,
pötyä pöytään. Mut ennen kuin harakka
huomaskaan, jo putos syksyn lehti ja kesken hurskaita aikeitaan
se itse kuolla ehti. Älä hymyile tarina totta on,
moni aikoi ja aikoi kartanon, sai valmiiksi harakanpesän.”
Mikäs pirskatin runosuoni sillä nyt puhkesi, kummastelee
arvoisa lukija. Siitä alkaa kohta olla pienen miehen
ikä kun viimeksi tätä, Harakanpesää,
lueskelin. Saattaa olla, että sieltä tarkkaavainen
lukija löytää jonkun virheen, mutta se menköön
samaan maksuun. Runon kirjoittajasta en myöskään
ole ihan varma, mutta Otto Manninen se näitä eläinrunoja
aikanaan rustaili, joten menköön hänen kontolleen.
Mikäli arvoisalla lukijalla on parempaa tietoa, niin
laittaa ilmoittaen. Tämä harakan pesä on tullut
monesti mieleen viime viikkojen aikana kun olen seurannut
poliitikkojen ja vähän muidenkin asioista jotain
tietävien keskustelua, Kreikan tasavallan talouden hoidosta.
Vaikka olenkin Euroopan unionin kannattaja ja uskon edelleen,
että se on ainoa oikea tapa Euroopan maille pysyä
tasapäisessä kilpailussa muuta maailmaa vastaan.
Nyt kuitenkin alkaa väkisin tulla mieleen, että
ollaanko tässä rakentamassa unionista harakan pesää,
joka seuraavan tuulenpuuskan mukana tulee ryminällä
kohti kivikkoista tannerta ja hajoaa siihen tikkukasaksi.
Seuraava tuulenpuuska hajottaa tämän tikkukasan
ympäri maita ja mantuja ja meille jää vain
muistot unionista lapsenlapsille kerrottavaksi? Miksi tähän
katastrofin partaalle on sitten jouduttu? Ovatko Brysselissä,
korkeaa kuukausipalkkaa nauttivat, ”syventyneet”
liiaksi kurkun ja banaanin käyryyden ja kondomin värin
käsittelyyn kuin jäsenmaiden talouden seuraamiseen?
Arvoisa lukija ymmärtää, että kumpaan
hommaan tarvitaan enemmän aivovoimistelua.
Nyt ovat Brysselin herrat tehneet vakautuspaketin, jonka uskotaan
auttavan Kreikkaa pääsemään väljemmille
vesille. Tai pitäisikö sanoa, auttaa Kreikkaa nousemaan
pelastusveneeseen, joka ankaran soutamisen jälkeen vie
uppoamassa olevan Hellaan kansan kuiville. Ne, asioista jotain
tietävät ovat tosin vahvasti sitä mieltä,
että tämä pelastusvene on tarkoitettu koko
Euroopan unionille, niin huonolle näyttivät unionin
jäsenmaiden taloudelliset asiat. Erikoisesti Espanja
ja Portugali ovat hyvin lähellä Kreikan katastrofia.
Eräät unionin valtiot, tahtoo sanoa, ne maat jossa
maitokaupassa käytetään euroja, ovat mukana
tukemassa Kreikkaa. Niinpä myös unionille kuuliainen
Suomi on laatinyt oman apupaketin Kreikan auttamiseksi. Tätä
apupakettia eivät kaikki tasavaltalaiset katsele hyvällä
ja niinpä onkin tasavallassa syntynyt kaikkien aikojen
sota. Tähän taisteluun osallistuu niin tavallinen
tallaaja kuin myös Arkadian mäellä housuntakamusta
kuluttava poliitikko. Tavallinen tasavaltalainen on enimmäkseen
sitä mieltä, että ”krekut” selvittäkööt
itse omat asiansa kun ovat ne kerran sotkeneet. Eniten pelätään,
että loppujen lopuksi tulee koko apupaketti veronmaksajan
maksettavaksi. Kyseessä on nimittäin laina ja mikäli
Kreikka ei pysty järjestämään talouttaan
hyväksyttävään kuntoon, niin laina eli
apupaketti jää takaisin maksamatta. Silloin ovat
eurot poissa veronmaksajan kukkarosta, joka puolestaan tietää
sitä että suolivyötä on kiristettävä
entisestään. Osa poliitikoista, tahtoo sanoa oppositiossa
istuvat, ovat myös apupakettia vastaan nykyisillä
ehdoilla. Asia on tällä istumalla loppuun käsitelty
eduskunnassa ja päätös Kreikan auttamiseksi
on tehty. Oppositio demareiden johdolla ei ole tyytyväinen
hallituksen tekemään ehdotukseen eikä niihin
ehtoihin, joilla apupaketti myönnetään. Hallituksen
kanssa olisi haluttu käydä lisäneuvotteluja
ehdoista ja ennen kaikkea olisi haluttu antaa pankeille enemmän
vastuuta, mikäli Kreikka ei pystyisi maksamaan takaisin
lainaa eli apupakettia. Hallitus, valtiovarainministeri Kataisen
suulla kuuluttaa, että Kreikkaa on autettava ja riskiä
otettava. Mikäli Kreikka kaatuu, menee konkurssiin, niin
siitä tulee Suomelle huomattavasti kalliimpi lasku. Sanan
käyttö ja vaihto on ollut enemmän kuin tulikiven
katkuista poliitikkojen välillä. Menivät asiat
nyt sitten miten tahansa niin eräissä piireissä
ollaan varmoja, että tämä sota jättää
pahan juopan hallituksen ja opposition välille. Muuten,
miten suut sitten pannaan, jos ensi kevään eduskuntavaalien
jälkeen ovat demarit muodostamassa uutta hallitusta tasavaltaan?
Ja kun Suomessa heitetään herjaa ”pikkueuroista”,
niin Euroopassa mietitään, että onko tehty
pelastuspaketti ensimmäinen askel kohti Euroopan liittotasavaltaa?
Ja lopuksi: Ennen kuin tehdään mitään
ratkaisevaa, tai ennen kuin tapahtuu mitään ratkaisevaa,
niin voisiko joku toimittaa Harakanpesän kaikkien Brysselin
herrojen luettavaksi? Minä kysyn vaan.
MARTTI HALINEN
------------------------------------------------------------------------------------
RS 19/10
– Kun yksi plus
yksi onkin seitsemän
Onko arvoisa lukija huomannut, että
molemmissa maissa, niin tässä kuningaskunnassa kuin
myös Ahvenanmeren toisella rannalla olevassa tasavallassa
on ilmassa suuren urheilujuhlan tuntua? Mitä se nyt tarkoittaa,
eihän tulossa ole mitään suuria kisatapahtumia,
jääkiekon MM-turnausta lukuun ottamatta, ihmettelee
korvallista raapiva arvoisa lukija. Ei nyt urheilusta puhuta,
eihän tämä ole edes urheiluliitteessä.
Politiikasta on kysymys ja ennen kaikkea tulevista vaaleista.
Meillä ne ovat jo syyskuussa, tasavallassa vasta ensi
vuoden keväänä, mutta siitäkin huolimatta
tuntuu vaalikuume olevan samalla tasolla molemmissa valtioissa.
Vaikuttaa myös sille, että käyttöön
on otettu normaalia kovemmat otteet ja vieläpä niin,
että kovia otteita sävyttää törkeys,
eli suomeksi sanottuna: heitellään pahalta haisevaa
naapurin niskaan.
Se on muuten harvinaista meidän leveysasteilla. Yleensä
on koetettu pysyä asialinjalla. Tuolla eteläisillä
leveysasteilla sitä joskus harrastetaan, mutta täällä
lähempänä napapiiriä harvemmin.
Minulla on sellainen tunne, että mikäli moskan heitto
jatkuu, niin se karkottaa äänestäjät vaaliuurnilta.
On vielä eräs asia, joka on pistänyt silmään,
tai sanommeko, ottanut aivoon. Monet jo yhden kauden valtiopäivien
penkkiä kuluttaneet hyppäävät pois politiikasta
eli jättävät leikin sikseen. On muuten ollut
niitäkin, jotka ovat luopuneet leikistä kesken kauden.
Syy, he katsovat, että istuminen valtiopäivillä
nappia painamassa on turhaa, koska päätökset
on jo aiemmin tehty puoluetoimistossa, tai jossain muussa
kabinetissa, jossa on koolla iso porukka, jolla ajatukset
ovat samalla aaltopituudella!
Parhaana esimerkkinä nykyisin valtaa pitävä
neljän kopla, eli allianssi. Mitä arvoisa lukija
nyt sanoo? Kyllä, näin se on, jos oikein rehellisiä
ollaan ja mehän ollaan. Siksi on otettava toinen esimerkki,
eli muistellaan aikaa kun Tage Erlander ja Olof Palme olivat
demareiden nuijan varressa. Valtiopäivillä on oma
enemmistö, joten oli enemmän kuin luonnollista,
että puoluetoimistossa sovitut asiat vietiin läpi
valtiopäivien äänestyksessä. Näin
se on myös tänään, oppositiossa istuvat
voivat tehdä vaikka minkä sortin epäluottamuslause-ehdotuksia,
mikään ei mene läpi äänestyksessä.
Nyt sitten voi joku sanoa, että onko tämä demokratiaa.
Vastaus on: tämä on demokratiaa. Ja todetaan nyt
vielä se, että demokratia on parhaimmillaan vaalipäivänä.
Silloin on kansalaisella mahdollisuus sanoa oma mielipiteensä
eli äänestää juuri sitä ehdokasta,
jonka luulee olevan paras mahdollinen demokratian puolustaja
valtiopäivillä. Siihen se meidän osuus demokratiassa
sitten päättyy, mikäli emme itse ole aktiivisia
poliittisessa toiminnassa. Silloin on pienen pieni mahdollisuus
vaikuttaa siihen, mitä puoluetoimistossa päätetään.
Tämä on karvasta kalkkia, joka on nieltävä
irvistellen. Tiedän, että nyt moni aktiivisesti
poliittisessa toiminnassa mukana oleva nyrpistää
nokkaansa, saattaa jopa hypätä seinälle ja
osoittaa kaksi vähemmän kaunista sanaa urkuparven
suuntaan. Edellä kerrottu ei kuitenkaan ole minun keksimä,
vaan niiden, jotka näihin syihin vedoten jättävät
politiikan. Että se siitä ja loput kirjeessä.
Sitten on vaan todettava, tai toivottava, että saisi
elää niin kauan, että saisi nauttia kaikista
lupauksista, joita puolueet ovat alkaneet heitellä meille
vaalipäivää lähestyttäessä.
Varsinkin näin vapun jälkeen tuntuu ihan sille,
että tarjolla on pelkkää mammonaa. Eihän
täällä kohta tarvitsisi kuin sohvalla makailla
ja kattoon sylkeä. Kaikki hyvän elämän
tarpeet kannetaan kotiin kultalautasella. Mitähän
meille vielä luvataan, vaaleihin on nelisen kuukautta,
että kyllä vielä ehtii.
Hieman, eikä niin hiemankaan, minua säälittää
Mona Sahlin, joka on joutunut ympäristöpuolueen
ja vasemmistopuolueen riepoteltavaksi.
Mikäli demareilla olisi pienikin mahdollisuus omaan enemmistöön
valtiopäiville, niin hän ei ikinä olisi lähtenyt
mukaan näiden nykyisten yhteistyökumppaneiden ehdotuksiin.
Tässä on jo pitemmän aikaa veikattu punavihreille
selvää vaalivoittoa. Nyt alkavat ehdotukset kuningaskunnan
asioiden hoitamiseksi olla sellaisia, että tavallinen
tallaaja, puoluekantaan katsomatta, kauhistelee tulevaisuutta.
Ymmärrän, jos joku laupias samarialainen lupaa viimeisen
paidan päältään naapuria auttaakseen,
mutta että joku lupaa kymmenen paitaa, vaikka kaapista
löytyy vain kolme, niin se ei minun harmaaseen aivosoluun
mahdu. Jo peruskoulun laskuoppi tunneilla saatu opetus riittää
todistamaan, että annettujen lupausten toteuttaminen
vie valtion talouden konkurssiin?
Ja lopuksi: mistä löytyisi puolue, jossa osattaisiin
laskea, että yksi ynnä yksi on kaksi eikä vallan
himossa päätytä tähtitieteelliseen lukuun
seitsemän, joka kaiken lisäksi on valehtelijan luku?
Minä kysyn vaan.
MARTTI HALINEN
----------------------------------------------------------------------
Näin vanhuksia ryöstetään
ja pahoinpidellään
RS 17/10
Mitä tekee arvoisa lukija kun puhelimesta
kuuluu miellyttävä ääni, joka pyytää
vetoavasti apua eli pientä palvelusta? Tuo on taas niitä
sen kummallisempia kysymyksiä, tottakai apua on annettava
kun sitä pyydetään, toteaa arvoisa, auttavainen
lukija. No, sitähän minäkin ajattelin, mutta
kysyin nyt kuitenkin. Tämä ”ääni”
sanoi, että kun sinä olet siellä Urkuparvella,
niin voisit sieltä huutaa kaikelle kansalle ja erikoisesti
kunnioitettuun ikään ehtineille vanhuksille, että
eivät aukaise oviaan kaiken maailman sisäänpyrkijöille.
Siinä kun sitten hetken keskustelemme, niin selviää,
että hän puhuu niiden vanhusten puolesta, jotka
ovat avanneet ovensa iltamyöhällä ihmisille,
jotka ovat tulossa tarkistamaan sitä sun tätä,
mutta sisään tultuaan panevat asunnon haltijan köysiin
ja puhdistavat sitten asunnon kaikesta arvokkaasta ja häipyvät
sen siliän tien. Tämä on tosiasia, josta saa
lukea lähes päivittäin paikkakunnan lehdestä.
Se asia lienee kuitenkin varma, että se joka joskus on
joutunut tällaisen kohtelun kokemaan, ei hevillä
toista kertaa oveaan tuntemattomalle sisään pyrkijälle
aukaise. Tahtoo sanoa, että tämä hätähuuto,
tiedotus, täältä urkuparvelta on osoitettu
ennen kaikkea niille, jotka eivät vielä ole tällaisen
katalan kohtalon uhreiksi joutuneet. Ja mikäli on niin,
että arvoisalla lukijalla on kultaiseen ikään
ehtineitä sukulaisia, tuttavia, naapureita, ja jotka
eivät itse tätä huutoa kuule, niin silloin
on arvoisan lukijan velvollisuus tulla hätiin. Ja ennen
kaikkea on apua annettava niille, jotka eivät tätä
kuningaskunnan omaa kieltä taida, vaan koittavat selvitä
päivän askareista tällä suloisella suomen
kielellä. Näille on Sinun, arvoisa lukija, kerrottava,
että ovet on iltaisin pidettävä lukittuna eikä
ketään vettä janoavaa, tai asuntoa tarkastamaan
tulevaa saa laskea sisään. Ei myöskään
päiväsaikaan tarvitse ovea tuntemattomalle avata,
mikäli tämä ei pysty selvästi todistamaan,
että tulija liikkuu oikealla asialla.
Asiahan on niin, että mikäli joku on oikealla asialla,
niin hän tulee päivällä, työaikana
ja hänellä on asianmukainen todistus mukana ja onpa
vielä niin, että yleensä näistä vierailuista
ilmoitetaan asiakkaalle etukäteen. Näistä väärillä
menetelmillä sisään pyrkivistä on useasti
tiedotettu ja varoitettu, mutta ainoastaan paikkakunnan murteella.
Vai onko joku vuokra-asunnossa tai omistusasunnossa asuva
saanut joskus käteensä jonkun muun kielistä
tiedotetta?
Minä olen asunut kunnallisessa vuokra-asunnossa kuusikymmentäluvulta
alkaen, enkä tähän päivään mennessä
ole saanut käteeni yhtään suomenkielistä
tiedotetta. Eikö tässä muuten olisi paikkakunnan
Suomi-seuralle oikea paikka osoittaa aktiivisuutta ja tehdä
aloite kunnan, tai asuntoyhtiön herroille, tiedotuksen
parantamisesta maahanmuuttajille? Eikä vaan tässä
asiassa, vaan kaikessa tiedottamisessa vuokralaisille. Eikä
pahitteeksi vaikka asiasta puhutaan myös omakotitaloalueilla,
sillä monessa mökissä asuu vanhuksia ja ystävällisinä
ja ennen kaikkea yksinäisiä kun ollaan, niin ovi
avautuu vieraallekin melkoisen helposti.
Kerronpa pienen tarinan, joka on tosi, vaikka moni saattaa
sen todenperäisyyttä epäillä. Olin kaverin
kanssa yöllä ajamassa kohti Tukholmaa kun auton
syyläri alkoi kiehumaan. ”Onneksi” tämä
tapahtui keskellä pientä kyläyhdyskuntaa ja
kun auton pysäytimme, niin aivan tien reunassa oli omakotitalo,
jonka sisällä huomasimme liikettä. Ovea ei
avattu, eikä sitä avattu vaikka koputimme uudestaan
ja kun kiersimme taloa, niin aivan selvästi näki,
että sisällä oltiin koska ikkunaverhot heiluivat.
No, näimme talon nurkalla tynnyrin täynnä sadevettä,
joten siitä kylmää vettä syyläriin.
Laitoimme setelin nurkalla olleen tynnyrin viereen ja kiven
päälle. Vilkutimme kohti ikkunaa kun läksimme
ja taas verhot heiluivat. Tästä tapahtumasta on
aikaa liki kolmekymmentä vuotta, mutta sanoisin, että
se oli oiva esimerkki tämän päivän asujalle
kun vierasta väkeä liikkuu ikkunoiden alla.
Mitä sitten ovat nämä ihmiset, jotka vilppiä
käyttäen pyrkivät vanhusten asuntoihin tihutyö
mielessä. Narkkareita, enimmäkseen narkkareita.
Alkaa nykyään olla käteisen rahan saanti huumausainetta
käyttäville vaikeampaa ja vaikeampaa. Vanhukset
ovat helppo ”nakki” kun he eivät pysty puolustautumaan.
Lisäksi on monella elämän loppuvuosia viettävällä
koko maallinen omaisuus piirongin laatikossa. Sitä kun
on monia vuosikymmeniä kerännyt sitä sun tätä
ja saanut yhtä sun toista, niin arvokasta tavaraa löytyy.
Käteistä rahaa on myös monella, koska muovikortin
käyttö ei kaikkia miellytä ja lisäksi
tuo vanhuus saa aikaan sen, että kotia pidetään
varmempana säilytyspaikkana kuin pankkivalvia. On myös
huomioitava, että nämä kutsumattomat vieraat
ovat useimmiten naisia! Johtunee lienee siitä, että
naista ei uskota rosvoksi, koska rosvot ovat yleensä
miehiä. Ja ovella ovat nämä ”tytöt”,
jotka vanhusten rahoja himoitsevat. Usein he löytävät
uhrinsa kaupassa, tai muussa paikassa jossa rahaa käsitellään.
Mikäli huomataan, että jollain vanhuksella on runsaasti
paperirahaa, niin häntä seurataan ja näin saadaan
asuinpaikka selville. Illalla sitten lähdetään
oven taakse pyytämään vettä tai lainaamaan
puhelinta. Nyt siis arvoisa lukija tekemään valistustyötä
kultaiseen ikään ehtineille. Siitä saa hyvän
mielen itselleen, ihan niin kuin partiolaiset, sen päivän
hyvän teon jälkeen.
Ja lopuksi: miksi näille rosvoille ei ”saalis”
riitä, miksi pitää vanhukset myös pahoinpidellä,
mitä iloa se tuottaa? Minä kysyn vaan.
MARTTI HALINEN
----------------------------------------------------------------------
– Kun töitä
saatiin niin töitä tehtiin,
osa 2
RS 16/10
Muistaako arvoisa lukija tämän
”työpaikkavierailun” ensimmäisen osan
viime viikon lehdessä. Jos ei, niin silloin on paras
kaivaa se lehti esille ja koittaa tavata siinä olleet
asiat, meinaan, jos kiinnostaa. Muistetaan, muistetaan, ei
kai tässä vanhoja lehtiä aleta tavailemaan,
murahtaa arvoisa lukija asialliseen tapaansa. Hyvä, ja
kyseessähän on ruotsinsuomalaisten ”tappava”
työtahti 1950-1960-luvuilla. Tiedoksi niille, jotka eivät
viime viikon lehteä ole nähneet, eikä sellaista
juuri nyt ole saatavilla. Ja vielä se, että kaikki
alkoi siitä kun eräs Lukijanpalstalla kirjoittaja
epäili, että ei täällä ennen vanhaan
ole niska limassa töitä tehty.
Että päästään hyvään vauhtiin
heti alussa ja saadaan hiki pintaan, niin kerrottakoon, että
ei ollut lainkaan harvinaista, että eräillä
oli kolme työpaikkaa hoidettavana samanaikaisesti. Kahdella
työpaikalla ahertajia oli niin runsaasti, että se
oli enemmän tapa kuin poikkeus. Näille kahdella
työpaikalla ahertaneille lapsiperheiden vanhemmille on
vanhaa hattureuhkaa nostettava erikoisella kunnioituksella.
Oltiin Volvolla töissä, eri tuureissa. Iltatuurissa
oleva hoiti lapset aamuisin päiväkotiin ja kouluun.
Aamutuurilainen kävi hakemassa lapset kotiin, laittoi
ruuat, syötti, kuulusteli läksyt, nukutti. Kun lapset
nukahtivat, niin sitten nuttu niskaan ja toiselle työpaikalle
siivoamaan. Kotiin palattua iltatuurilainen oli ehkä
tullut kotiin, iltatyön pituus riippuu aina siitä
kuinka ripeästi jaksoi lattiarättiä heiluttaa.
Silloin oli siivoushomma hieman erilaista kuin tänään.
Ei ollut koneita eikä muita apuvälineitä, kaikki
tehtiin käsityönä. Tämän päivän
siivoojat tuskin tietävät mitä siivous on ja
eihän tänään edes ole siivoajia vaan on
hienosti lokalvårdare. Seuraavalla viikolla oli sama
suhina, nyt olivat osat vaihtuneet, siivoustyömaalla
ahersi toinen avioparista. Arvata saattaa, että siinä
ei sänkykamarissa pitkiä rupatteluja päivän
tapahtumista jaksanut rupatella, eikä paljon muutakaan,
uni otti omansa.
Tällaista tappotahtia pitivät monet monta vuotta.
Pankkitili paisui, takaliston alla aina uusi Volvo kesälomalle
lähdettäessä, mutta naamataulu kertoi, että
kynttilää oli poltettu molemmista päistä.
Ja selvää oli myös, että se niin sanottu
avio-onni joutui melkoiselle koetukselle.
Seuraukset tietysti sen mukaiset, riitoja, avioeroja, märkiä
viikonloppuja ja kaikkea muuta väsymyksen mukana tuomaa.
Entäpä sitten nämä kolmea työnantajaa
palvelleet. Sanon heti kättelyssä, että minua
lähellä olleissa porukoissa ei aina ollut kyse pankkitilin
paisuttamisesta. Kun tämän, kolmen herran palvelemisen
oli ottanut omaksi elämäntyylikseen, niin siitä
oli vaikea luopua. Ei osattu käyttää vapaa-aikaa
muuhun kuin työn tekemiseen. Tyypillinen kolmen työpaikan
omistaja oli nuorimies, ilman harrastuksia ja asui alivuokralaisena
yksin tai kaverin kanssa.
Aamulla aikaisin tai sanoisimmeko yöllä lähdettiin
jakamaan aamulehtiä. Sieltä painuttiin kiireen vilkkaa
päätyönantajan palvelukseen ja illan viimeinen
työpaikka oli sitten ravintolan tiskihuone, jonkin tapainen
vahtimestarin homma, ovimiehenä teatterissa, keilahallissa
keilojen nostajana ja myöhemmässä vaiheessa
tuli mukaan taksikuskin hommat, jotka olivat erittäin
suosittuja.
Ja miksi näin, no jo silloin harrastettiin sitä
samaa, joka tänä päivänä kukoistaa
taksihommissa, palkka maksettiin pimeänä, tai sanotaanko
mustana, ja oli siksi normaalia parempi. Ne ravintoloiden
tiskihommat olivat erikoisen suosittuja, sillä monesta
paikasta sai kruunut kouraan kun keskiyöllä pääsi
kämpille lähtemään ja lisäksi oli
saatu päivän ainoa lämmin ruoka-annos kaupanpäällisiksi.
Ja taas on paikallaan valistaa arvoisaa lukijaa kertomalla,
että silloin astiat todella tiskattiin.
Nyt moni raapii korvallista ja ihmettelee työtä
keilojen nostajana. Kyllä, ei silloin ”vanhaan
hyvään aikaan” ollut koneita, joilla keilat
nostettiin paikoilleen. Siellä montussa heilui Suomipoika
hihat käärittynä pienessä tilassa kumarassa
ja laittoi keiloja kaadon jälkeen oikeille paikoille.
Kun keilat olivat paikallaan, niin hypättiin keilojen
yläpuolelle olevalle hyllylle odottamaan seuraavaa heittoa.
Tätä hommaa kun illan teki, niin se tuntui luissa
ja ytimissä, mutta ennen kaikkea selässä, sen
voin arvoisalle lukijalle vakuuttaa. Eikä sekään
ollut harvinaista, että joskus sai keila sellaisen kierteen,
että se pamahti hyllyllä makaavan nostajan päähän!
Tälläkin hommalla oli hyvä puoli ja se oli
riksa, juomaraha.
Kun keilaaja oli valmis, niin hän yleensä viimeisenä
heittona lähetti keilamonttuun kourallisen kolikoita.
Erikoisen suosittuja olivat amerikkalaiset, sillä heiltä
tuli runsaasti taaloja. Riksan suuruus johtui yleensä
siitä, että kuinka nopeasti monttumies sai keilat
paikoilleen. Ja ennen kuin laitetaan piste iin päälle,
niin kysypä arvoisa lukija lähipiiristä, että
löytyykö sieltä miestä, joka on ollut
tonkanheittäjänä meijerissä. Olen nimittäin
näitä kavereita tavannut ja voin vakuuttaa, että
heillä on toinen käsi 5-10 senttiä pitempi
kuin se toinen käsivarsi.
Eikö olisi aika alkaa ajatella, että oliko todella
ennen vanhaan kaikki paremmin? Ja lopuksi: onko se nyt aivan
varma, että joku kerää tällaiset ruotsinsuomalaisten
tekemiset ja olemiset kirjoihin ja kansiin jälkipolville
luettavaksi? Minä kysyn vaan.
MARTTI HALINEN
---------------------------------------------------------------------------------------------------------
– Kun töitä
saatiin,
niin myös töitä tehtiin
RS 15/10
Moneltako työmaalta arvoisa lukija
hakee ”elatusapua” perheen ruokakassaan, jos niin
kun saa kysyä? Moneltako, onko se järkensä
menettänyt, hyvä kun jaksaa yhtä duunia painaa,
tokaisee arvoisa lukija. Anteeksi nyt vaan, eikä tarvitse
pillastua, kyllä minä sen arvasin, että kyllä
yksi työpaikka tänään riittää.
Lupasin jokunen viikko sitten, heikkona hetkenä, kertoa
arvoisalle lukijalle meidän ”ensimmäisten”
maahanmuuttajien raatamisesta kun joku uskalsi laittaa kysymysmerkin
Lukijan palstalla tuon raatajan perään.
Aluksi lienee paikallaan mainita, että kyllä silloin
1950- ja 1960-luvuilla oli töitä tarjolla jokaiselle
työtä haluavalle. Ei tarvinnut juosta työnvälitystoimistossa,
meni vaan tehtaan portille ja ilmoitti olevansa työtä
vailla, niin samassa salaman väläyksessä huomasi
olevansa talon kirjoilla, työrukkaset takataskussa.
Olivatpa eräät työläistä vailla olevat
jo satamassa vastassa kun laivan kiinnitysköysiä
sidottiin ja kyselivät, että olisiko halua tulla
töihin! Ja sanotaanko nyt vielä sekin, jos joku
ei ole sattunut kuulemaan, että olivat jotkut jopa Suomessa
asti auton kanssa työväkeä värväämässä.
Meinaan, että silloin oli suomipojalla / - tytöllä
kysyntää.
Oli kuitenkin yksi asia, johon jotkut, niin kuin minäkin
retkahdin. Mentiin kaverin kanssa erään tehtaan
portille töitä kysymään ja koht sillään
olimme henkilökunnan päällikön puheilla.
Työpaikka oli selvä, tervetuloa huomenna töihin.
Sitten alettiin ottamaan henkilötietoja ja kun tultiin
osoitteen kohdalle, niin totesimme, että emme ole vielä
ehtineet asuntoa hankkimaan. Päällikkö laittoi
kansion kiinni ja sanoi – tulkaa takaisin kun olette
saaneet asunnon, kiitos ja näkemiin!
Siihen aikaan oli Tukholmassa valtaisa asuntopula, mutta alivuokralaiseksi
oli mahdollisuus. Niinpä otimme selvää mistä
tällaisia asuntoja saa ja sitten marssimme yksityiseen
asunnonvälitykseen. Vanha ”kuolemaa tekevä”
täti-ihminen otti meiltä parikymppiä ja antoi
lapun, jossa oli vapaan asunnon osoite. Menimme annettuun
osoitteeseen, mutta huone ei enää ollut vapaa. Takaisin
täti-ihmisen luokse ja sama seremonia toistui. Näin
teimme useita kertoja, ja meistä alkoi tuntua, että
täti-ihmisen vanha kassalipas oli täynnä meidän
kymppejä.
Vihdoin kuitenkin tärppäsi ja tulimme paikkaan,
jossa oli vapaa huone. Kaverini hoiteli puhehommat, koska
hän oli ollut sotalapsena Ruotsissa ja osasi puhua puhdasta
kuningaskunnan murretta. Saimme asunnon ja kun siinä
kiittelimme, niin pitihän minunkin jotain sanoa.
Täti katsoi minua, sitten kaveriani ja kysyi oletteko
ulkomaalaisia ja missä töissä? Asia selitettiin
ja täti sanoi ystävällisesti, että tulkaa
takaisin kun teillä on työpaikka. Siinä sitten
pojat seisovat tumput suorina, ei saatu työtä kun
ei ollut asuntoa ja ei saatu asuntoa kun ei ollut työtä!
Tämä oli monen kohtalona, jos ei mennyt töihin
sellaiseen firmaan, jolla oli omia parakkiasuntoja. No, saimme
lopulta asunnon ja työn ja palkankin muistan, se oli
175 kr viikko. Takuupalkka, jonka sai helpolla ilman hikipisaroita.
Halusimme enemmän ja kun firmassa oli joku suomalainen
ennen meitä, niin löimme kovat päämme
yhteen ja mietimme, miten päästään paremmille
palkoille. Keino löytyi ja pian oli meidän tilipussissa
viisikymppiä enemmän kuin ruotsalaisilla työkavereilla.
Eikä kyse ollut mistään urakoiden pilaamisesta,
aloimme vaan tehdä enemmän ja nopeammin.
Työnantaja oli pelkkää hymyä ja kehui
kaikille meidän työporukkaa.
Svenssonit olivat kateellisia meidän tilipusseille ja
alkoivat tarkkailla työtapaamme. Pian myös heille
selvisi meidän käyttämät temput ja alkoivat
tehdä hommia samalla tavalla. Kun läksin tästä
työpaikasta, niin sen osaston työntekijöiden
viikkopalkka oli kohonnut lähes sadalla kruunulla. Kerron
tämän siksi, että on helpompi siirtyä
seuraavaan asiaan, eli urakoiden pilaajiin.
Suomalaiset, jotka noina vuosina tulivat Ruotsiin, olivat
yleensä työttömiä tai maalaispoikia, pientilallisia,
torppareita. Monet olivat velkaantuneita, maalaispoikien pellot
olivat paketissa ja ankara velkataakka päällä.
Nyt kun päästiin töihin, niin töitä
myös tehtiin. Aamusta iltaan, jos tarvetta oli, niin
painettiin kahta vuoroa. Ja jos omasta firmasta ei löytynyt
ylitöitä, niin lähdettiin tekemään
extratöitä toisiin paikkoihin. Ei ollut harvinaista,
että eräillä oli jopa kolme työpaikkaa!
Pääasia oli, että rahaa tuli. Monella oli vaan
mielessä koti-Suomen velkainen mökki ja paluu kotiseudulle
mahdollisimman paksu setelinippu matkalaukussa, joka olisi
Volvon takaluukussa. Ruotsalaisten työtahti ei suomalaisia
pelottanut eikä miellyttänyt. Päivät olivat
aivan liian pitkiä, työtahti oli hidasta. Siitä
se alkoi, se paljon puhuttu urakkahintojen polkeminen.
Töitä tehtiin hullun lailla ja näin lihotettiin
palkkapussia. Samalla saivat ”kellokallet” töitä
ja urakkahinnat putosivat ja työtahti kiihtyi entisestään.
Monilla työpaikoilla oli ilmiriita suomalaisten ja ruotsalaisten
työntekijöiden välillä kun työtahti
vaan kiihtyi ja kiihtyi ja kaikki oli suomalaisten aikaansaamaa.
Näin se myös oli, sitä ei voi kieltää.
Olen itse nähnyt eräällä työpaikalla
kun neljässä rivissä olevalla koneella oli
jokaisella oma käyttäjä. Suomalaisia tuli taloon,
eikä mennyt montaa kuukautta kun yksi suomalainen hoiti
neljää konetta.
Arvoisa lukija voi arvata, että työnantaja oli onnellinen,
mutta työkaverit käärmeissään. Aluksi
näistä ”lisäkoneista” sai runsaan
lisän palkkapussiin, mutta ajan kanssa ja kellokallen
vierailun jälkeen hinnat putosivat eikä tienesti
enää ollut läheskään työmäärään
verrattuna kovinkaan häävi. Tämän huomasivat
parhaiten ne kaverit, jotka nämä polkuhinnat saivat
aikaan ja niinpä he ”nostivat kytkintä”
eli lopettivat ja läksivät etsimään parempia
urakoita.
Ja lopuksi: ollaan puolessa välissä, jaksaako arvoisa
lukija vielä yhden ”työpaikkavierailun”?
Minä kysyn vaan.
MARTTI HALINEN
----------------------------------------------------------------------
– Tyttö kuin sokeripala
RS 14/10
Se alkaa sesonki olla lopuillaan, onko arvoisa lukija tyytyväinen
saatuun tulokseen? Mitä tuloksia se nyt jahtaa, eihän
tässä ole mitään tapahtunut, ihmettelee
arvoisa lukija. Tarkoitan tätä, että talviurheiukausi
Olympilaisineen ynnä kaikkine muine tapahtumineen on
niittiä vaille valmis.
Kun saavat nuo jääkiekkoilijat vielä mestaruudet
selville, sekä kansallisella että kansainväliselläkin
tasolla, niin sen jälkeen on sesonki lopullisesti päätöksessä
ja päästään keskittymään täydellä
teholla alkavan kesän tapahtumiin. Päätapahtumana
tulee tietysti olemaan jalkapallon maailmanmestaruuslopputurnaus
Etelä-Afrikassa. Ruotsi ei tällä kertaa ole
mukana lopputurnauksessa, mikä sinänsä on valitettavaa.
Siksi kai Ruotsin jalkapalloliitto oli olevinaan fiksu ja
on jo aloittanut ottelut mestaruussarjassa Allsvenskanissa.
Nyt on potkittu palloa lähes sietämättömissä
olosuhteissa, lumen ja jään keskellä. Pelikentät
ovat täysin ala-arvoisessa kunnossa, mikä vaikuttaa
pelien tasoon. Ja tämä vain siksi, että saadaan
pitää taukoa MM-turnauksen aikana, typerää.
Mutta asiaan, eli päättyvään talviurheilukauteen,
tahtoo sanoa, lumella ja jäällä tapahtuneisiin.
Näin penkillä urheilevalle oli päättynyt
kausi melkoinen pettymys. Olympialaisista odottivat optimistisimmat
suurta juhlaa, mutta pettymys oli melkoinen. Mitalisato oli
mitättömän vaatimaton, kaukana, kaukana asetetusta
tavoitteesta.
Kirkkaimpana mitalina kotiintuomisina oli Peetu Piiroisen
hopea lumikourusta. Neljä muuta tuliaista oli pronssien
värissä, joissa ei pahemmin hurraamista ollut. Tai
sanoisimmeko, että Leijonien jääkiekkopronssi
oli kullan arvoinen, koska kolmen kolikon ruotsalaisjoukkue
putosi kärryiltä jo ennen mitalipelejä. Moni
television äärellä öitään viettänyt
ei paljon saanut hyvitystä menetetylle yöunelle.
Se oli kolmas kerta kun Suomi jäi paitsi kultamitalia
ja sehän todistaa, että talviolympialaiset menivät
täysin pieleen. Niiden yli vedetään paksu viiva
ja viedään historian kirjaan vähin äänin.
Löytyykö talven kisoista sitten mitään
sellaista, josta penkillä urheilijat voi tosissaan röyhistää
rintaa?
No, ei ainakaan mitään sellaista, että paita
repeää. Mikäli haluaa hieman ilon aihetta,
niin on palattava vuodenvaihteen, Saksan-Itävallan mäkiviikolle.
Sieltä löytyy yksi positiivinen tapaus ja se tapaus
oli hyppytorniin palannut Janne Ahonen. Oli aivan hiuskarvan
varassa, että Janne ei ottanut kuudetta mäkiviikon
voittoa. Hypätä jäähyväiskilpailu,
saada viimeisestä hypystä 5x20 tyylipistettä,
panna sukset naulaan, viettää lepovuodet, aloittaa
kaikki alusta, tulla takaisin kansainväliselle huipulle,
tulla toiseksi mäkiviikolla, on sellainen saavutus, että
on pakko ottaa se vanha hattureuhka ja pokata syvään
Lahden suuntaan.
Se on minun mielestä eräs kauden kohokohtia, vaikka
sitä paluuta hieman, ja hieman enemmänkin, ihmettelen.
Samaan hengenvetoon on kuitenkin hieman voivoteltava, että
Janne ei olympiakisoista saanut sitä kauan yrittämäänsä
henkilökohtaista mäkimitalia. Ja sekin kun oli niin
pienestä kiinni tällä ”ikuisella”
olympianelosella. Sitten vielä laittoi kohtalo sormensa
peliin kun hypättiin lentomäen joukkuemaailmanmestaruudesta.
Suomen mäkikotkat hyppäsivät yllättäen
pronssille, mutta joukkueesta puuttui Janne Ahonen! On tosi
jännää odottaa seuraavaa kautta ja kun Matti
Hautamäki on luvannut jatkaa, niin tiedä mitä
vielä saadaan kokea.
Tämä tästä, nyt mennään pohjalle
ja kuten arvoisa lukija tietää, niin pohjalta löytyy
sokeri eli tämän kauden paras makupala. Tämä
makea, viehättävä sokeripala on taitoluistelija
Laura Lepistö. Hän on kauden ehdoton ykkönen,
eikä tule olemaan vaikeuksia kun valitaan vuoden 2010
Suomen paras urheilija. Tämä 21-vuotias taitoluistelija
voitti tammikuussa EM-hopeaa, oli olympiakisoissa kuudes ja
heti Vancouverin jälkeen pidetyissä MM-kisoissa
pronssilla. Siinä on saavutukset joihin ei edes Tero
Pitkämäki pysty vastaamaan, voitti sitten mitä
voitti. Pakko on muistuttaa arvoisaa lukijaa, että Laura
voitti Euroopanmestaruuden 2009! Että suomalainen taitoluistelija
pystyy tällaisiin saavutuksiin, oli jokunen vuosi sitten
täyttä utopiaa. Tässä se mikä minua
lämmittää kun muistelen mennyttä kautta.
Mikä myös lämmittää, vaikka hieman
eri tavalla, että Virpi Kuitunen hiihti viimeiset kilpailunsa,
nyt loppui latu. Sillä luultavasti Virpi tekee ”ahoset”?
Ja lopuksi: oliko se kausi niin huono kuin mille se aluksi
tuntui? Minä kysyn vaan.
MARTTI HALINEN
------------------------------------------------------------------------------------
– Iloisen värinen
kirje
RS 13/10
Esitän arvoisalle lukijalle arvoituksen:
se perui puheensa häntä koipien välissä,
vaikka sillä ei häntää ole, mikä
se on? Jopa pani vaikean, murisee arvoisa lukija. No, sehän
on Bea. Virallisemmin sanottuna Bea on, kuningaskunnan oikeusministeri
Beatrice Ask. Hän heitti ilmoille ajatuksen, että
kaikille ostorakkautta käyttäneille miehille lähetetään
iloisen värinen kirjekuori, että kaikki, jotka tämän
kirjekuoren näkevät, saavat tietää, että
vastaanottaja on käynyt laittomilla laitumilla.
Bean mielestä tämä olisi tehokas tapa säikäyttää
kaikkia miespuolisia rakkauden kaihoja siinä määrin,
että ostorakkautta tarjoavien ilotyttöjen käyttö
loppuisi siltä istumalta.
Arvon oikeusministeri teki vain pienen virheen, hän sanoi
epähuomiossa, ”kaikkia joita epäillään”
ja sehän oli sellainen virhesanonta, että lopputilivaatimuksia
alkoi sataa vasemmalta ja oikealta. Lakikirjassa nimittäin
sanotaan, että ketään ei saa konnaksi kutsua
ennen kuin tuomarin nuija on pöytää koputtanut.
Siinä sitten koetettiin pari päivää selittää
sitä sun tätä, mutta kun lopputilin tarjoajien
joukko vaan lisääntyi, niin lopulta oli arvoisan
oikeusministerin pakko pyytää anteeksi ja todeta,
että olipa pöhlösti sanottu.
Nyt on luultavasti asia loppuun käsitelty ja kaikki,
minua lukuunottamatta, ovat tyytyväisiä?
Nyt arvoisa lukija kohauttaa kulmakarvojaan ja otsalle syntyy
syvä ryppy. Kyllä, olen enemmänkin kuin pettynyt,
että asian käsittely päättyy tähän.
Kun kerrankin joku uskaltaa sanoa jotain asiallista asiaa,
niin hänet teilataan välittömästi.
Minulla kun ei ole mitään virkaa, eikä sen
kummempaa mainetta, jonka voisin menettää, tai josta
voisi saada potkut, niin voin julkisesti ilmoittaa, että
olen Bean tekemän ehdotuksen kannattaja!
Olen sitä muuten muistaakseni joskus itsekin esittänyt,
vaikka en ihan tässä muodossa. Ja minä en suinkaan
tyytyisi minkään väristen kirjeuorien lähettelyyn,
minä laittaisin näistä heppuleista suurennettuja
värivalokuvia kaikkiin mahdollisiin paikkoihin, että
heidän pärstäkertoimensa tulisi tutuksi kaikelle
kansalle. Lisäksi lisäisin tähän paljastettavien
ryhmään heti ensi kättelyssä raiskaajat,
pedofiilit ja rattijuopot sekä vanhusten ja vammaisten
pahoinpitelijät. Tuntuuko pahalta?
Ja jos oikein rehellinen olen, niin kuin yleensä mielestäni,
niin mielestäni nämä viisi ryhmää
ovat huomattavasti tärkeämmät kuin jotkut rakkauden
ostajat. Sitähän kuulemma Raamatussakin sanotaan,
että kirottu olkoon se joka ei kiimaista auta. Miksi
muuten tästä ei kukaan puhu mitään kun
tuo toinen Raamatunlause, nainen vaietkoon seurakunnassa,
on niin ratkaisevan tärkeä asia niille, jotka vastustavat
naispappeutta? Mutta asiaan.
En nyt juuri muista, että kuinka monta vuotta on siitä
kun tähän kuningaskuntaan säädettiin laki,
joka kieltää eräiden rötösten tekijöiden
nimien ja kuvien julkaisun tiedotusvälineissä. Se
oli taas sellainen silmänlumeeksi tehty laki, jolla kalastettiin
jotakin, johonkin. Eikö ole niin, että kukaan tällaisia
rötöksiä harrastava ei halua joutua rötöksistään
kanssaeläjien tunnistamaksi ja tuijotettavaksi. Kyllä
se sellainen häpeän pilkku on, joten Beatrice Ask
oli aivan oikeilla linjoilla. Mitä muuten sanoo arvoisa
lukija, jos otettaisi käyttöön se vanha häpeäpenkki,
joka poistettiin käytöstä joskus 1800-luvun
lopulla? Suomessa tätä häpeäpenkkiä
kutsuttiin jalkapuuksi ja oli pelätty rangaistusväline.
Ajatellaanpa, että arvoisa lukija on erehtynyt ajamaan
Saabia pienessä huppelissa ja joutuisi istumaan. Ei suinkaan
vankilassa vaan oman paikkakunnan torilla,
jalkapuussa. Siinä sitten kävisivät tutut ja
tuntemattomat kertomassa, että mitä he ajattelevat
arvoisan lukijan töppöilystä.
Tällaisen istumisen jälkeen luulen, että ei
tulisi lähdettyä toista kertaa kännipäissä
maantielle. Ei siis mitään sakkoja tai vankeustuomioita,
jalkapuuhun vaan istumaan ja häpeämään.
Ja mikä parasta, jalkapuu toisi valtaisan säästön
valtion kassaan.
Sanotaan, että yksi vankilapaikka maksaa tuhansia kruunuja
päivässä. Jalkapuu säästäisi
tällaiset menot ja vaikutus olisi huomattavasti tehokkaampi.
Samalla saataisi enemmän tilaa vankiloissa istuville
suurrikollisille ja heidän oloaan ja viihtyvyyttä
voitaisi parantaa huomattavasti. Nyt joku hienohelma nyrpistää
nokkaansa ja sanoo minua inhottavaksi ja brutaaliksi typerykseksi,
joka itse tulisi istuttaa jalkapuuhun. Kiitos, olen saanut
ainakin yhden kannattajan ajatukselleni!
Ja lopuksi: eikö joskus tunnu, että ennen osattiin
laatia lakikirjan tekstiä paremmin kuin tänään?
Minä kysyn vaan.
MARTTI HALINEN
---------------------------------------------------------------------------------------------------------
– Työtaistelujen aikaa
RS 12/10
Koska arvoisa lukija on viimeksi ollut
lakossa? Lakossa, tarkoittaako se nyt tupakkalakkoa vai juomalakkoa
vai syömälakkoa, kummastelee arvoisa lukija. Voi,
voi, tarkoitan tietysti työtaistelua, mitä muuta
sitä tähän palkkaneuvottelujen aikaan. Se on
se jokakertainen taistelu taas käynnissä, niin kuningaskunnassa
kuin tasavallassa. Ahvenanmeren toisella rannalla on jo ehditty
pitämään pakkovapaata kun eivät ahtaajat
meinanneet päästä sopimukseen työnantajan
kanssa. Sanovat että ahtaajien lakko oli lähellä
tuottaa katastrofin koko Suomen kaupankäynnille. Tavaraa
ei tullut, tavaraa ei lähtenyt. Satamassa lastauksesta
ja purkamoista vastaavilla ukoilla oli niin kuin hanskat naulassa.
Siinä jo ehdittiin pysäyttää jokunen paperitehdaskin
kun ei löytynyt varastotilaa lähteville paperirullille.
Asioista jotain tietävät sanoivat, että yksi
lakkopäivä maksoi miljardi euroa! Oho, kalliita
vapaapäiviä. Pääsivät toki lopulta
sopimukseen, ahtaajat, ja työrauha palasi satamiin. Monet
kyllä arvelevat, että ottaa melkoisen pitkän
ajan ennen kuin luottamus palautuu osapuolien välille,
niin kovaksi kuvattiin käytyä taistelua. Kaikki
eivät nimittäin hyväksy, että ne on asiat
kun riitelee.
Minua muuten hieman ihmetyttää kun molemmat osapuolet
sanoivat tehtyä sopimusta hyväksi. Miksi sitä
piti lakkoilla kun annettu sopimusesitys oli molempia osapuolia
tyydyttävä? Tässä ahtaajien lakossa oli
muuten pieni erikoisuus, jota ei useasti nykypäivänä
nähdä. Alkoi nimittäin työnantaja viimeisinä
päivinä houkuttelemaan työhommiin rikkureita,
tahtoo sanoa, vierasta työvoimaa. Tämä johti
jopa pieniin käsirysyihin lakkolaisten ja rikkureiden
välillä. En muista, että koska viimeksi olisi
rikkureita työhommiin palkattu.
Nyt sitten jäädään seuraamaan, että
kuka ja missä lakkokirveet kaivetaan esille.
Tätä kirjoittaessa on ainakin kuningaskunnan metallityöläiset
ja liikealan työläiset olleet kaivamassa taisteluhautoja.
Kuningaskunnassa ovat lakot huomattavasti harvinaisempia kuin
Suomessa. Suomalaisten mielestä se johtuu siitä,
että ruotsalainen työnantaja on suopeampi kuin suomalainen.
Täällä myös tunnetaan suurempaa yhteiskuntavastuuta
palkannauttijoiden taholta. Mene ja tiedä.
Suomessa on jo ehditty tekemään tutkimus ahtaajien
lakosta. Ei ole yllätys, että oikeistoa äänestävät
tuomitsevat lakon, kun taas vasemmistolaiset olivat myötämielisiä.
Kriittisimmin lakkoon suhtautuivat yli viisikymmenvuotiaat.
Sitävastoin oltiin melkoisen yksimielisiä siitä,
että ahtaajat saavat liian suurta palkkaa!
Työmies on palkkansa ansainnut, olen sanonut aiemminkin
tällä palstalla. Nyt kuitenkin täytyy tuota
sanontaa alkaa hieman miettimään. Se oli nimittäin
asia, joka minulle tuli ensimmäisenä mieleen kun
lakko päättyi. Ja siinä samassa hengen vedossa
tuli myös mieleen sairaaloiden hoitohenkilökunnan
palkat. Nyt arvoisa lukija on pelkkänä kysymysmerkkinä.
Mitä hoitohenkilökunnalla on ahtaajien lakon ja
palkan kanssa tekemistä? Ei mitään, sanoo joku
mutta. Mikä minut pani mietteliääksi, on palkkaero
näiden ammattiryhmien välillä. Ruotsin kruunuissa
laskettuna saa ahtaaja palkkaa noin 50 000 kr / kk eli saman
verran kuin lääkäri, kun sitä vastoin
sairaanhoitajan palkka on reilusti puolta vähemmän.
Ahtaajien työ on vaativaa, se on ammattityötä
parhaasta päästä ja se on myös vaarallista.
Niin se on muuten sairaanhoitajankin, vai? Pieni virhe ja
saamme kuunnella kirkonkelloja. Sairaanhoitajalla on lisäksi
huomattavan monta vuotta pitempi opiskeluaika.
Voiko arvoisa lukija sanoa miksi näiden ammattien välinen
palkkaero on näin suuri? En kadehdi ahtaajien palkkaa,
mutta kyllä jossain on vika kun sairaanhoitaja saa puolta
vähemmän omassa työssään. Ja se vika
löytyy yhteiskunnan päättäjistä sekä
ennen kaikkea ammattiliitoista. Muistaako arvoisa lukija ammattiyhdistyspomo
Niilo Wällärin? Hän laittoi jäänmurtajat
lakkoon joka talvi kun jäät olivat paksuimmillaan
ja aina tuli palkankorotus. Tätä keinoa eivät
sairaanhoitajat voi käyttää, sillä on
laki, joka velvoittaa heidät töihin kun ”vaara”
uhkaa potilaita. Ahtaajia ei saa töihin mikään
mahti, vaikka valtakunnan talous olisi konkurssin partaalla.
Ja lopuksi: Olisiko ahtaajien ja sairaanhoitajien palkkaero
nykyinen, jos ahtaajat olisivat naisia ja sairaanhoitajat
miehiä? Minä kysyn vaan.
MARTTI HALINEN
----------------------------------------------------------------------
– Äänestäisitkö
sinä Jukolan Jussia Kanadasta?
RS 11/10
Ketä äänestäisi arvoisa
lukija vuoden päästä pidettävissä
Suomen eduskuntavaaleissa, jos ulkosuomalaisilla olisi oma
ehdokas? Kato, kato, nyt se on pyrkimässä eduskuntaan,
nauraa arvoisa lukija. Väärin arvattu. Vaikka tuolla
yläpäässä ei aivan kaikki ole kohdallaan,
niin on siellä kuitenkin sen verran tajua jäljellä,
että en sellaiseen hommaan lähtisi. Pääsin
aitiopaikalta seuraamaan kansanedustajan työmäärää
kun ystävämme Erkki Tammenoksa valtiopäivillä
kolme kautta housuntakamusta kulutti. Oli se niin mahdotonta
hommaa, että ei siihen vapaaehtoisesti näillä
työhaluilla lähtisi. Erkki muuten täytti viikko
sitten täysi-ikäisen miehen 75 ikävuotta, että
hyviä jatkoja vaan sinne Sätran mäelle. Tuli
nimittäin tämä äänestysasia ajankohtaiseksi
kun luin tuosta ruotsi.se –lehden, Tukholman Suomalaisen
seuran Meikäläisen liitettä. Siinä kerrotaan,
että seura on tehnyt aloitteen Ulkosuomalaisparlamentille,
että se ehdottaisi Suomen hallitukselle, että ulkosuomalaiset
saisivat oman vaalipiirin. Asia on ollut esillä kahdesti
aiemminkin, mutta se on hylätty molemmilla kerroilla.
Perusteluksi mainitaan, että oma vaalipiiri saattaisi
aktivoida ulkosuomalaiset innokkaammin vaaliuurnille. Lisäksi
todetaan, että poliitikot ovat
ajan mukana tulleet viisaammiksi ja osaavat ajatella uusia
ratkaisuja. On tosi kauniisti sanottu, että ovat tulleet
viisaammiksi, juu, juu.
Minä kyllä toivon, että Ulkosuomalaisparlamentti,
niin kuin myös poliitikot, olisivat edelleen sen verran
viisaita, että eivät tällaiseen hommaan lähde.
Jos ei Suomen asiat ulkosuomalaisia kiinnosta, niin ei ne
kiinnosta yhtään enempää, vaikka olisi
oma vaalipiiri.
Tekohengitystä. Ja kuka se sitten pääsisi ehdokkaaksi
tähän vaalipiiriin? Olisivatko ne niitä Suomen
viisastuneita poliitikkoja, vai meidän ulkosuomalaisten
omia edustajia? Tältä istumalta sanoisin, että
molemmat vaihtoehdot ovat yhtä huonoja. Sanomme, että
Jukolan Jussi Kanadasta olisi hyvä ehdokas eduskuntaan
kanadalaisten mielestä. Olisiko arvoisa lukija valmis
äänestämään häntä? En usko.
Me äänestäisimme Esko Nummisuutaria, hän
olisi meidän mieleinen edustaja. Äänestäisivätkö
Kanadan, Amerikan, Australian suomalaiset häntä?
En usko. Ja ennen kuin päästäisi näin
pitkälle, niin mikä tappelu käytäisi ympäri
maailmaa ulkosuomalaisten kesken kun kaikki haluaisivat olla
tavoittelemassa paikkaa Arkadianmäelle. Ja millä
perusteella me ehdokkaita asettaisimme, poliittisesti, vai
muiden ansioiden perusteella?
Tästä saattaisi supeutua sellainen myräkkä,
että se jopa saattaisi kaataa Ulkosuomalaisparlamentin,
kyllä me sellaisia riitapukareita olemme.
Ja mitä tämä homma tulisi maksamaan? Nyt jo
valitetaan, että ulkosuomalaisten osallistuminen nykyisillä
menetelmillä ennakkoäänestykseen on aivan liian
kallista. Ja senhän me olemme tunteneet nahoissamme kun
ennakkoäänestyspaikkoja vähennetään
jatkuvasti.
Eli, mistä löytyisi rahat ulkosuomalaisten vaalipiirille
ja kaikkeen sen aiheuttamiin kustannuksiin? Uskallan epäillä,
että SUomesta ainakin olisi turha euroja pyytää
tällaiseen tarkoitukseen.
Eli, rahat tulisi kerätä meiltä, äänestäjiltä,
ja kun tiedämme kuinka tiukassa ovat, ainakin ruotsinsuomalaisten
kukkaronnyörit, niin tuskin saataisiin kokoon montakaan
lanttia. Nyt tietysti saattaa olla että aloitteen tekijöillä
on jo kaikki käytännön asiat hanskassa vaalipiirin
muodotamiseksi? Tahtoo sanoa, että minä tässä
murehdin aivan turhaan. Olisi hauska tietää miten
asia on suunniteltu, uskon, että tilaa asian selvittämiseksi
löytyy tämän lehden sivuilta. Olivatpa asiat
miten tahansa, niin omasta puolestani kannatan kuitenkin mahdollisuutta
postiäänestykseen. Se on kaikista yksinkertaisin
ja halvin tapa järjestää ulkosuomalaisten ennakkoäänestys.
Ehdotankin Ulkosuomalaisparlamentille, että se esittää
vaatimuksen Suomen hallitukselle, että hallitus laatii
lakiesityksen eduskunnan hyväksyttäväksi, jossa
ulkosuomalaisille varataan mahdollisuus postiäänestykseen
seuraavissa eduskuntavaaleissa.
Mikäli arvoisalla lukijalla on oma ehdotus, niin rohkeasti
kynä käteen ja ehdottamaan.
Ja lopuksi: Eikö seurojen säännöissä
sanota, että seuran nimissä kirjoittavat puheenjohtaja,
varapuheenjohtaja, sihteeri tai rahastonhoitaja, aina kaksi
yhteydessä. Nyt tämän TSS:n ehdotuksen oli
allekirjoittanut puheenjohtaja ja aloitteen tekijä. Menikö
nyt kaikki sääntöjen mukaan? Minä kysyn
vaan.
MARTTI HALINEN
----------------------------------------------------------------------
– Vanhan hyvän
ajan talvi
RS 10/10
On hanget korkeat nietokset joissa junat jumissa siellä,
ovat kylmät paukkuvat pakkaset ja tuimat Pohjolan tuuloset,
eikä junat kulje siellä. Kato, kato, nythän
sillä melkoinen runosuoni puhkesi, nauraa arvoisa lukija!
Olipa kauniisti sanottu, kehuja ei ole tullutkaan pitkään
aikaan, että kiitos siitä. Onko arvoisa lukija jo
saanut tarpeeksi tästä ihanan valkoisesta ja pehmeästä
lumesta? Monet ovat!
Se alkoi parisen viikkoa ennen joulua ja sitä on riittänyt
tähän päivään asti ja mikäli
säätieteilijöihin on uskominen, niin sitä
riittää vielä moneksi aikaa. Eikö muuten
ollut vaihteeksi tervetullut se valkoinen joulu, myös
meille, napapiirin eteläpuolella asuville? Oli ihan kiva,
että saatiin viettää valkoinen uusi vuosi?
Oli ihan paikallaan, että myös etelän lapset
saivat lumisen talviloman? Ja mikä parasta, pakkasta
on ollut yli kaksi kuukautta yhteen menoon, ei ole tarvinnut
loskassa kahlata.
Kerta kaikkiaan ihanaa, hihkuu kerrostalossa asuva perheenäiti!
Ei ole, huutaa lumitöihin ja lämmityskustannuksiin
kyllästynyt mökkiläinen ja ihmettelee samalla,
että miksi atomivoimalat toimivat vaan puolella teholla.
Tasan eivät käy onnen lahjat, sanotaan ja se myös
pitää paikkansa näissä sääasioissa.
Tahtoo sanoa, että monet alkavat kyllästymään
tämän oikean talven viettämiseen, kun taas
toiset toivovat talven jatkuvan vappuun saakka.
Me, jotka muistamme talvia monien vuosikymmenten takaa toteamme,
että tällaisiahan ne talvet aina olivat, silloin
vanhaan hyvään aikaan. Tätä eivät
meidän naperot usko, koska eivät ole tällaista
koskaan aikaisemmin kokeneet. Tätä eivät muuten
usko ne tämän päivän virkamiehetkään,
jotka joutuvat vastaamaan kansalaisten ja tavaroiden kyydittämisestä.
”Pieniä” pysäyksiä ja aikataulusta
myöhästymisiä sattuu joka talvi. Virkamiehet
ja vastaavat poliitikot sanovat, että näistä
tapauksista otetaan oppia, tällaista ei tule enää
tapahtumaan. Se kuitenkin uusiintuu joka talvi, ei koskaan,
eikä mistään ole opittu mitään!
Miksi? Ja nyt kun saatiin oikea talvi, niin nyt ei ole pelannut
mikään, on täysi katastrofi! Tahtoo sanoa,
seisotaanko peukalo suussa ja tumput suorana osaamatta tehdä
mitään. Ei mene minun harmaaseen aivosoluun, että
pitää tilata halpoja junia Italiasta kun ne jäävät
matkalle kun hieman lunta tupruttaa. Nyt jos joku väittää
jotain, niin kysyn heti kärkeen, että jos tämä
kalusto on niin mainio, niin miksi piti hakea museosta 1930-luvulla
käytössä ollut ”vehje” puhdistamaan
kiskoja? Eikö muuten ole naurettavaa, että on puolimiljoonaa
työtöntä, mutta ei löydy tarpeeksi porukkaa
lakaisemaan ratakiskoja? Vielä naurettavampaa oli kun
herra johtaja sanoi, että ei kiskoja lakaisemaan voi
ottaa ketä tahansa ilman koulutusta. Voi pyhä yksinkertaisuus,
että luudalla lakaisuun pitäisi saada koulutusta!
Olen vuoren varma, että kiskoja lakaisevat kaverit osaavat
hommansa, sitä vastoin kannattaa kysyä osaavatko
herrat siellä mahonkisen kirjoituspöydän takana
omat hommansa?
Uutisissa kerrottiin, että Hallsbergin asemalla tavaravaunu
on ollut jumissa viikko tolkulla, herrat eivät ole osanneet
keksiä keinoa niiden poissaamiseksi. Kenelle sitä
koulutusta pitäisi järjestää?
Ajatelkaapa, jos olisi sotatila ja siellä vaunuissa olisi
kuningaskunnan puolustusvoimien aseet ja ammukset, millä
sitä vihollista silloin olisi vastaanotettu?
Vaan, jos maalla kulkupelit jumissa, niin kyllä ne ovat
myös merellä! Jään paksuus on 50 cm, sen
päällä neljä metriä ahtojäätä
ja alla kymmenen metriä, niin ajele siinä sitten.
Kymmenet laivat ovat juuttuneet jäihin Itämerellä,
jotkut jopa viikko tolkulla.
Se johtuu siitä, että auttamaan saapuneet jäänmurtajat
ovat olleet tehottomia ja joutuneet itse vaikeuksiin vaikeissa
olosuhteissa. Se kuningaskunnan suurin ja tehokkain murtaja
on vuokrattu muihin hommiin, älykästä? Mitä
tämä oikea talvi meille vielä tuo?
Juttelin tuossa päivänä muutamana putkenvääntäjän
kanssa, joka työskentelee aamusta iltaan jäätyneiden
vesijohtojen kanssa. Hän ajatteli kauhulla tulevaa kevättä
ja roudan lähtöä, ja kesämökkiläisten
ensimmäistä mökille tuloa. ”Ei tule työt
loppumaan, ainakin juhannukseen asti saa painaa niska limassa”,
hän povasi.
Ja lopuksi: kylmä talvi ja vesivarastojen vähentyminen
on nostanut sähkölaskut huippuun, millähän
perusteella sähköyhtiöt nostivat hintoja kun
nämä lumimäärät vedeksi muuttuvat?
Minä kysyn vaan.
MARTTI HALINEN
|
©
RS PRESS AB 2010